sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Tarinaa tosielämästä...






Tulipa tuossa viikonlopun aikana tunne että täytyy tätä meikäläisen blogia taas kirjottaa. Moon tässä viime aikoona ja erityysesti vuoden aikana saanu kuulla että olen kasvanu pilvilinnois, piloille hemmoteltu kakara ja no on niitä nätimpiäki lauseita käytetty. Sitä tavataan niin teherä ku ollaha vieraskoreeta... Mutta kyllä mulle voi suoraanki sanua, ei tartte möröttää seljän takana tai hienostella. Emmäkää hienostele kaikessa. En ainakaa kun on kissojen hyvinvoinnista kyse...

Mä ny tuumasin että kerronpa lyhyehkösti, ainaski yritän, ittestäni. Ehkäpä sitten ihimiset ymmärtääs paremmin kuka moon ja ennen kaikkea miks!

Olipa kerran Ristinummi ja sen punaiset kerrostalot. Pieni natiainen, vilkas temperamenttinen äiteen rautases ottees kasvanu penska. Tyttö jota kutsuttakoon Piituksi. On sillä oikeeki nimi, ja oikee sukunimiki. Ajatella... Tyttö hätäkastettiin koska oli jo syntyessään hengenvaarassa. Muutoinhan hätäkastetta ei tehdäkään...
Tämä tyllerö seilasi elämässään biologisten vanhempien väliä, milloin oltiin naapurirapus isin luona ja milloin taas äiteen helmois ja valvovan silmän alla. Isä... se on oma juttunsa. Oikeastaan ei ole syytä siitä niinkään puhua. Henkilökohtaisesti voi kysyä jos joku haluaa.
Äiti otti ja sairastu vakavasti ja poistuikin keskuudestamme vuonna 1991. 11.10.1991 perjantaiaamuna. Minä muistan sen päivän vieläkin. Muistan kun istuin sohvalla kuulemassa tätä tietoa. Isä ei paljoa piitannut tuona hetkenä, tosin ei se tunteitaan muutenkaa näyttäny. Minä, 8 vuotias lapsi, olin helvetin ison muutoksen edessä. Kaikki muuttui, mm. asuinpaikka/kotikunta, koulukaverit, opettajat, vanhemmat. Siunaus oli toki se että vanhemmat oli ennestään tutut, mun kummini. Rakastan heitä valtavasti ja nykyäänhän perheyhteytemme on äärimmäisen vahva. Siunaus sekin toki elämässä. Mutta oikeesti miettikää omalle, tai lastenne kohdalle vastaava tilanne. Multa jäi vanhasta kodista toki jotain perintöä äidiltä, huonekaluja lähinnä. Vauvakirjaani en ole yli 20 vuoteen nähnyt... Sen joskus haluaisin itselleni kun sitä on äitini tehnyt mulle, mutta sillä ei ole kiire. Tärkeintä itselleni oli silloin saada mukaani kaksi kissaani, ilman niitä en suostunut edes lähtemään. Kissat oli mun pelastajia, mun parhaat ystävät. Onko ihme että olen nykyäänkin kissafriikki, onko oikeestaan ihmeellistä rakkauteni kissoja kohtaan?
Nojuu.. sitten koulumaailma. Sehän oli mulla jo ekasta luokasta asti helvettiä. Vihasin koulua, vihasin sitä kiusaamista mitä siellä oli. Mua ei koskaan ymmärretty siellä, koska mä olin erilainen. En ollut hymytyttö-patsaan arvoinen, olin julkisen nolaamisen, kiusaamisen, syrjimisen ym. arvoinen. Sekä opettajien että oppilaiden taholta! Minä en ollut mitään koska olin ikään kuin orpo, ja vielä ihan väärästä kaupungista! Mut luokiteltiin häiriköksi, koska kukaan ei edes halunnut ymmärtää mitä jouduin käymään läpi. Päähän vaan potkittiin minkä kerittiin, ja kuka puolusti yksinjäänyttä lasta? Koulumaailmassa ei kukaan. Minä olen 10 vuotiaana ensimmäisen kerran syönyt masennuslääkkeitä. Miettikää, 10 vuotiaana!? Söin niitä koska halusin kuolla, vaikka oli hyvä vanhemmat, hyvä perhe - mutta mitään muuta ei ollut!
Parisuhteista... ensimmäinen jätkäkaveri raiskasi mua, ja lopulta juhannuksena v. 2001 yritti kuristaa mut! Toinen, jonka kanssa OLIN kihloissa.. kyllä, olen ollut kihloissa kerran - ensimmäiset 2 vuotta meni hyvin kun en asunut Jeppiksessä. Mutta kun sinne muutin, äijästä paljastui narsistin piirteitä, ja kahden viimeisen vuoden aikana paheni niin että sairastuin taas! Mut oli eristetty kaikesta, myös omista vanhemmistani! Mustasukkaisuus, narsistin uhrina oleminen oli ajaa mut itsemurhaan, mua pahoinpideltiin henkisesti ja ruumiillisesti! Mua pakkosyötettiin koska äijä halusi lihottaa mut, siksi ettei kukaan katsoisikaan mua! Minä, huono itsetunto, työtön ja toisen ikeen alla en tajunnut kuin vuosia myöhemmin sen.. lokakuussa 2005 pääsin lääkäriin kun olin jo Vaasaan muuttanut - äidin kanssa lähdin lääkäriin. Jos en olisi sinä päivänä saanut äitiä mun luo, mä en eläisi enää! Päiväkin vielä jos olisi mennyt, minä olisin tappanut itseni!

Hoitoon pääsyn jälkeen aloin sit hengaamaan tämän viimeisen kanssa. Alku ei ollut loppua parempi. Jälkikäteen on niin helppo olla viisas. Kun olisin tiennyt mihin kaikki päättyy, en olisi sen äijän kelkkaan lähtenyt. Olin päässyt vuonna 2008-2009 aikana lääkkeestä eroon. Luulin että nyt selviän... Äijä muutti syksyllä, herra ties kuinka varahin, vuonna 2010 toisen muijan luo. Epäilen että olivat jo olleet keväästä tekemisis.. Mun äiteen kuolinpäivänä, ironisesti, äijä keksi lempata mut mesessä. Mut silti hoki koko ajan et kui palataan yhteen ku hän saa asiansa kuntoon ja plää plää... Samana vuonna olin vielä mokannut töissä ennen siirtymistä uuteen paikkaan. Ja vaikka mulle se annettiin anteeksi työn johdon päästä ja kannoin vastuuni, oon koko tämän pari vuotta kärsinyt siitä. Mulla ON omatunto vaikkei kaikki sitä usko.. Itken kun tätä kirjoitan, koska revin haavat auki siksi, että toivon muiden tämän kirjoituksen pohjalta edes vähän ymmärtävän miksi olen herkkä! Miksi en ole kuten muut.. No tämän äijän touhuista sit vielä, että hän puolen vuoden ajan valehteli yhteenpaluusta, ja minä en muuta toivonut.. mä rakastin!!! Kunnes maailma romahti Citymarketin kassalla.. hän oli siellä toisen naisen kanssa.. Tuona hetkenä mulle puhkesi ahdistushäiriö, jalat petti alta, todellisuus hämärty. Kohtaus muistutti paniikkikohtausta mutta psykiatrin mukaan se ei ollut sitä vaan ahdistuskohtaus... Tuon jälkeen selvisi kuvio mulle, että äijä oli valehdellut. Elämäni rakkaus oli pahemman kerran pettänyt mut! Sinnittelin yli vuoden, mutta paineet kasvoi suuriksi ja nyt olen ollut yli puoli vuotta masennuslääkityksellä.. Mä yritän vaan selvitä...Nyt keväällä kärjistyi kun kyseinen äijä alkoi mua uhkailemaan että kertoo kaikille mun työssä tekemästä mokasta.. siks ku pelkäsi muka että kerron muille että hän on lapseen sekaantunut.. Tosiasiassa hänen touhustaan tiesi moni muukin, ja mulla ei tästä ollut tietoa. Jopa siitä oli mulle valehdeltu. Kiitos erään ihmisen, selvisi siitäkin totuus... Uhkailu aiheutti niin kovat paineet, että turhaan joutui ulkopuoliset kärsimään. Mä oon siitä pahoillani! Nyt maksan siitä.. herkkyydestäni ja masennuksestani sillä että mulla ei ole enää töitä.. Olen työtön ja entistä masentuneempi... Nyt, aivan kuin lapsena, mun henkireikä on kissat.. omat ja kissatalon kissat. Onneksi on sen lisäksi ystävät, ne mulle niin rakkaat ja tärkeät. En kiitä teitä tarpeeksi usein, nyt sen teen. Kiitos että olette olemassa...




tiistai 17. huhtikuuta 2012

Hurlumhei huhtikuu...

Viime päivityksestä onkin jo hyvä tovi. Viime viikkoina on elämässä tapahtunut melkoisia muutoksia, ja tänäkään päivänä en vielä tiedä mitä jatkossa. Enempiä erittelemättä asioita, voin vain todeta että huh huh. Viimeaikaiset tapahtumat ovat kyllä tehneet surulliseksi, onneksi kuitenkin työkaverit ovat tukeneet ja olleet ymmärtäväisiä - kiitos siitä! Viimeisistä päivistäni nykyisessä paikassa haluan tehdä - ja toivon että muut auttavat siinä, mieluisia, että hyvillä mielin voin lähteä. Jatkaa matkaa, minne sitten menenkin. Omasta tahdostani en tosiaan ole lähdössä, se on päätös ylemmältä taholta. Mielelläni olisin vielä jäänyt.

Perheenlisäystäkin tuli tässä pari kk sitten. Perheeseen saapui Matias, mustavalkoinen veijari neljällä tassulla. Renny on muuttunut Matiaksen myötä sosiaalisemmaksi, leikkisämpi. Eilen illalla vanhempi herra jopa leikki itsekseen pallon kanssa, sitä harvoin on nähnyt ennen Matiaksen tuloa. Pojat remuavat yhdessä (tietenkin hämärän ja pimeän aikaan eniten), ja tulevat mainiosti toimeen. Parhaat kaverukset taitavat olla. Rennyllä ei ole enää "paineita" muuttua sylikissaksi, Matias hoitaa sen roolin. Ehkä liiankin hyvin.. Rennyn munuaisvika on toistaiseksi hallinnassa ja pysähtyneessä tilassa, ainakaan oireet eivät ole pahentuneet sitten alkuvuoden. 


Vaasan kissatalon toiminta on imaissut mukaansa, ja harrastuksena vallan mainio. Tulkaahan käymään talolla kun ehditte, minun kanssa tai yksin. Avoimet ovet torstaisin 18.00.-20.30, arkipäivisin 12.00.-15.00. Jos nyt niin käy ettei töitä kuulu niin siellä löytyy tekemistä. Kevättalkoot varmaan on pian ajankohtaiset, notta saadaan pihakuntoon ennen vappukirppistä. Se on muuten 1.5. :)
Lisää Vaasan kissatalon toiminnasta ja kuvia kodittomista kisuista: www,vaasankissatalo.org