Tulipa tuossa viikonlopun aikana tunne että täytyy tätä meikäläisen blogia taas kirjottaa. Moon tässä viime aikoona ja erityysesti vuoden aikana saanu kuulla että olen kasvanu pilvilinnois, piloille hemmoteltu kakara ja no on niitä nätimpiäki lauseita käytetty. Sitä tavataan niin teherä ku ollaha vieraskoreeta... Mutta kyllä mulle voi suoraanki sanua, ei tartte möröttää seljän takana tai hienostella. Emmäkää hienostele kaikessa. En ainakaa kun on kissojen hyvinvoinnista kyse...
Mä ny tuumasin että kerronpa lyhyehkösti, ainaski yritän, ittestäni. Ehkäpä sitten ihimiset ymmärtääs paremmin kuka moon ja ennen kaikkea miks!
Olipa kerran Ristinummi ja sen punaiset kerrostalot. Pieni natiainen, vilkas temperamenttinen äiteen rautases ottees kasvanu penska. Tyttö jota kutsuttakoon Piituksi. On sillä oikeeki nimi, ja oikee sukunimiki. Ajatella... Tyttö hätäkastettiin koska oli jo syntyessään hengenvaarassa. Muutoinhan hätäkastetta ei tehdäkään...
Tämä tyllerö seilasi elämässään biologisten vanhempien väliä, milloin oltiin naapurirapus isin luona ja milloin taas äiteen helmois ja valvovan silmän alla. Isä... se on oma juttunsa. Oikeastaan ei ole syytä siitä niinkään puhua. Henkilökohtaisesti voi kysyä jos joku haluaa.
Äiti otti ja sairastu vakavasti ja poistuikin keskuudestamme vuonna 1991. 11.10.1991 perjantaiaamuna. Minä muistan sen päivän vieläkin. Muistan kun istuin sohvalla kuulemassa tätä tietoa. Isä ei paljoa piitannut tuona hetkenä, tosin ei se tunteitaan muutenkaa näyttäny. Minä, 8 vuotias lapsi, olin helvetin ison muutoksen edessä. Kaikki muuttui, mm. asuinpaikka/kotikunta, koulukaverit, opettajat, vanhemmat. Siunaus oli toki se että vanhemmat oli ennestään tutut, mun kummini. Rakastan heitä valtavasti ja nykyäänhän perheyhteytemme on äärimmäisen vahva. Siunaus sekin toki elämässä. Mutta oikeesti miettikää omalle, tai lastenne kohdalle vastaava tilanne. Multa jäi vanhasta kodista toki jotain perintöä äidiltä, huonekaluja lähinnä. Vauvakirjaani en ole yli 20 vuoteen nähnyt... Sen joskus haluaisin itselleni kun sitä on äitini tehnyt mulle, mutta sillä ei ole kiire. Tärkeintä itselleni oli silloin saada mukaani kaksi kissaani, ilman niitä en suostunut edes lähtemään. Kissat oli mun pelastajia, mun parhaat ystävät. Onko ihme että olen nykyäänkin kissafriikki, onko oikeestaan ihmeellistä rakkauteni kissoja kohtaan?
Nojuu.. sitten koulumaailma. Sehän oli mulla jo ekasta luokasta asti helvettiä. Vihasin koulua, vihasin sitä kiusaamista mitä siellä oli. Mua ei koskaan ymmärretty siellä, koska mä olin erilainen. En ollut hymytyttö-patsaan arvoinen, olin julkisen nolaamisen, kiusaamisen, syrjimisen ym. arvoinen. Sekä opettajien että oppilaiden taholta! Minä en ollut mitään koska olin ikään kuin orpo, ja vielä ihan väärästä kaupungista! Mut luokiteltiin häiriköksi, koska kukaan ei edes halunnut ymmärtää mitä jouduin käymään läpi. Päähän vaan potkittiin minkä kerittiin, ja kuka puolusti yksinjäänyttä lasta? Koulumaailmassa ei kukaan. Minä olen 10 vuotiaana ensimmäisen kerran syönyt masennuslääkkeitä. Miettikää, 10 vuotiaana!? Söin niitä koska halusin kuolla, vaikka oli hyvä vanhemmat, hyvä perhe - mutta mitään muuta ei ollut!
Parisuhteista... ensimmäinen jätkäkaveri raiskasi mua, ja lopulta juhannuksena v. 2001 yritti kuristaa mut! Toinen, jonka kanssa OLIN kihloissa.. kyllä, olen ollut kihloissa kerran - ensimmäiset 2 vuotta meni hyvin kun en asunut Jeppiksessä. Mutta kun sinne muutin, äijästä paljastui narsistin piirteitä, ja kahden viimeisen vuoden aikana paheni niin että sairastuin taas! Mut oli eristetty kaikesta, myös omista vanhemmistani! Mustasukkaisuus, narsistin uhrina oleminen oli ajaa mut itsemurhaan, mua pahoinpideltiin henkisesti ja ruumiillisesti! Mua pakkosyötettiin koska äijä halusi lihottaa mut, siksi ettei kukaan katsoisikaan mua! Minä, huono itsetunto, työtön ja toisen ikeen alla en tajunnut kuin vuosia myöhemmin sen.. lokakuussa 2005 pääsin lääkäriin kun olin jo Vaasaan muuttanut - äidin kanssa lähdin lääkäriin. Jos en olisi sinä päivänä saanut äitiä mun luo, mä en eläisi enää! Päiväkin vielä jos olisi mennyt, minä olisin tappanut itseni!