Kis kis kippurahäntä...

Voihan nenä... oon antanu äiteelle suurta huvinaihetta sillä kun olen kertonut nukkuvani taas vaihteeksi olkkarin lattialla. Patja vaan siihen ja muutama tyyny ja täkki korviin, hyvinhän tuossa nukkuu vaikka patja onkin ohut ja kissit käyttää persposkia ponnahduslautana yöllisissä leikeissään...

Nojoo... ainakin osa ystävistä ja kavereista jo tietävät että tämmöinen olkkaripunkkaus johtuu siitä että yhdellä tytöistäni on sulhanen kylässä. Pariskunta saa nyt asustella kaksistaan makkarissa. Viikon lattiapunkkaamisen jälkeen sitä muistaakin miten ihanaa siinä omassa punkassa onkaa köllötellä...

Hertalla on nyt toinen astutusyritys menossa, kun ensimmäinen ei onnistunut. Seuraavat 4-5 viikkoa saakin taas jännittää pyöristyykö tyttö vai ei. Säde oli sulhasensa kanssa 3 vk takaperin, mutta eipä tiedä tästäkään neidistä vielä onko vauvoja tulossa.

Siis miten niin olen kissaihminen? Ei taida ihmiset osata mua pian muulla tavalla kuvaillakaan. :D

Se vaan on niin että kissani on mulle niin tärkeet ja rakkaat, hirmusti rakastan koko sakkia ja jokasena päivänä heistä on iloa mulle. Osaa ne kyllä hermoillekin käydä halutessaan, kuten esimerkiksi pyörimällä jaloissa juuri silloin kun yritän päästä kahvimukin kanssa sohvalle röhnöttämään...

Kissatalon touhuissa on niin mukavaa myös. 1.12.2013 on muuten joulumyyjäiset, sinne saapi tulla ostoksille tai vain syömään namia lohikeittoa ja juomaan hyvät kaffit - taitaapi siellä olla suunmakeuttajaakin tarjolla. :)

Huomenna onkin avointen ovien päivä, miksi ihmeessä viikko tuntuu liian pitkältä kun niitä odottaa...

ps. Joulu on tulossa!! ;)

Eläinten oikeudet

Koko aihe saa karvat nousemaan pystyyn. Eläinten oikeudet meidän lintukodossamme eivät aina ole kovin häävit. Poliisien valtuudet mitättömät, vapaaehtoisilla todella surkeat oikeudet.

Tänä päivänä Suomi, myös kotikaupunkini, kuhisee huonosti hoidettuja eläimiä. Tätä voi aivan oman seinän takana tapahtua!

Miten voi meidän "oikeusvaltiossamme" olla niin, että asunnon asukkaan täytyy olla putkassa, jotta poliisilla on oikeus mennä katsomaan onko asunnossa olevat eläimet missä kunnossa!? Vaikka todistetusti eläimet ovat heitteillejätettyjä. Ei, oikeusvaltiomme pyöräyttää pallon kunnaneläinlääkärille. Monen mutkan kautta on mentävä vaikka on elävistä olennoista kyse.

Entä vapaaehtoisten eläinsuojelijoiden rooli? Asioihin voidaan puuttua vain jos virkavalta antaa luvan tai asukas päästää sisälle - muuten on kädet sidotut.

Pieni tunteenpurkaus tässä samalla... Jokainen eläimen, oli se sitten kani, kissa, lehmä, jokaisen eläimen kaltoinkohtelu, heitteillejättö, koskettaa, satuttaa. Se on väärin, totaalisen väärin! Eläimen elämä on arvokas, ja jo eläinsuojelulaki määrittelee miten eläintä tulee hoitaa. Eläimelle ei saa tuottaa tuskaa, kipua, ei pitää nälässä ja janossa, sairaudet hoidettava, eläimiä on huollettava ja hoidettava. Eläin ei ole esine jonka voi tuosta vain paiskata nurkkaan "kuolkoot sinne, ei mua huvita!" Jälkimmäinen lausahdus on todistettavasti kuultu heitteillejättäjän suusta.

Eläinten kaltoinkohteluun ja heitteillejättöön puuttumista pelätään, tai ei haluta sekaantua. Minun omatuntoni ei sitä kestäisi ettenkö puuttuisi, tekisi ilmoitusta. Karmivia eläintarinoita on saanut kuulla ja nähdä, ja jos yhdenkin sellaisen saa estettyä, tai yhdenkin eläimen pelastettua kaltoinkohtelun ja heitteillejätön aiheuttamalta kuolemalta - olen onnellinen. Ja tiedän etten ole ainoa!

Vammautumisen/invalidisoitumisen moninaiset haasteet

Ajankohtainen asia. Aina. Sitä ei tule ajatelleeksi ellei omalle kohdalle iske. Tai lähipiiriin.

Puoli vuotta on opettanut todella paljon. Silmät on olleet ennenkin auki, mutta nyt ne ovat auki toisella tavalla kun on kyse vammautuneista ihmisistä. Niin, ihmisiähän hekin ovat! Eivät he voi vammoilleen mitään.

Mitä vammautunut toivoo "terveeltä" ihmiseltä? Yksi asia on varma, hän haluaa tulla kohdelluksi ihmisenä. Aikuinen, vaikka onkin vammautunut, haluaa tulla kohdelluksi aikuisena. Mikään ei ole inhottavampaa kuin se että puhutaan kuin pienelle lapselle, lässytetään ja piipitetään. Ystävällisyys on eri asia kuin se.

Mitä muuta? Tasa-arvoista kohtelua, mutta omaa tahtoa pitäisi silti kunnioittaa. Toisaalta taas pitäisi ottaa asioita vammaiselta itseltään selvää sikäli kuin hän pystyy puhumaan ja ilmaisemaan itseään.

Kun puhuu vammautuneen ihmisen asioista, pitäisi puhua hänelle suoraan, kysyä häneltä. Ei jättää huomiotta.

Tökkii tämä ajatus... omatkin asiat humisee päässä kun uusi työpaikka, siellä sitten viikon päästä aloitellaan. 

Vaahdotaan taas lisää asioista kun ajatus juoksee uudestaan. ;)

Muutokset senku jatkuu...

Kulunut viikko toikin sitten tullessaan elämääni jälleen uuden muutoksen.

Minulle soitettiin eräästä yrityksestä - ja halusivat palkata minut vakituiseksi työntekijäksi. Kieltämättä siinä kesti muutama pitkä sekunti tajuta mistä oli kysymys. Edessä on kuitenkin työpaikan vaihdos. Sinänsä harmillista, sillä varmasti tulee ikävä vanhoja asiakkaitani, ja työkavereita joista on tullut osasta hyvinkin läheisiä. Myös ystäviä. On sitä itkuakin tuherrettu, vaikka kyllä minä olen onnellinen vakituisesta työstä. Eli en minä siksi itke kun "joudun" lähteä.

 

Työpaikan vaihdos kääntää uuden sivun omassa elämässäkin. Vakituinen työ mahdollistaa monet asiat mitä aikaisemmin, jatkuvissa määräaikaisissa työsuhteissa ei ole voinut tehdä. Nyt voin esimerkiksi alkaa suunnittelemaan tulevaisuuteen oman asunnon ostoa. Tunnetustihan pankit eivät lainaa anna sijaisuuksia tekevälle sinkulle. Ei vaikka lainanhakijan ala olisikin sellainen missä töitä riittäisi.

 

Kyllä tuo uutinen vakkaripaikasta tulikin tarpeeseen hyvissä uutisissa - kuten lukijat tietävät, viimeiset puoli vuotta eivät ole olleet mulle ja vanhemmilleni helläkätinen.

 

Jännityksellä eteenpäin... lisää hyviä uutisia kiitos. :)

Huhtikuussa humahtaa?

Vanha kansa rallattelee alkuvuoden kuukausista. Kyllä ne silloin tiesi. Tänä vuonna on hieman sää ollut myöhässä - maaliskuu näytti maata vasta loppukuusta.
Nyt aprillipäivänä kyllä toivoo ettei ilmojen haltija aprillaa kun pitäisi humahtaa.

Mitä tältä keväältä odottaisi? Odotan ainakin lumen sulamista, auringonpaistetta ja luonnon puhkeamista keväänvihreisiin sävyihin. Koivuihin hiirenkorvia, leskenlehtien ilmestymistä ojanpientareille. Lämmön lisääntymistä.

Isällä on perjantaina syntymäpäivä. Olemme äidin kanssa koittaneet kysellä lahjatoiveita. Meillä on joka vuosi tapana muistaa toista lahjalla, oli välivuosi tai ei. Isä on kovin hiljainen toiveita kysellessä. Itse taidan aavistaa mikä hänen ainoa toiveensa on - kyky kävellä. Mutta kun sitä ei voi pistää pakettiin ja antaa toiselle...

Odotan kovin töihinpaluuta. Nämä sairaslomat alkaa ottamaan hermoille. Nyt kaatoi petiin B-influenssa. Ab-kuuria nautittu ja ne mokomat väsyttää niin ettei oikein mitään jaksa tehdä. Tänään sain aikaiseksi huudattaa pyykkikonetta. Huomenna tarttee puhtaat vaatteet kun menee mummojen ja pappojen luo pitämään heistä huolta. Vaikka työ onkin raskasta niin kuitenkin pidän siitä ja koen sen, paremminkaan en pysty kuvata, omana elämäntyönä. Tietysti olisi mukava kun löytyisi vakituinen työpaikka jostain, mutta kivenalla ne tällä alalla on.

Eipä se nyt auta ku lähtä suihkuun ja miettiä mitä muuta tänä päivänä tekisi kuin pesisi pyykkiä. Ai niin...tiskivuori tuolla on kans... että kyllä sitä näemmä yksineläessäki on paljon tekemistä kotona. Ei vaan oo ketää jolle nakittaa kotitöitä että saisi itte vaan olla möllöttää. :D

Erilaisuus ja sovinto

Tänään oli mielenkiintoinen päivä. Olin eräässä paikassa jossa vaikeavammaiset kokoontuivat yhteen. Minä perusterve ihminen heidän joukossaan vietin muutaman tunnin.

 

En lakkaa hämmästelemästä, kuinka heillä, monisairailla, vaikeasti vammaisilla, voi olla niin suuri elämänilo ja -halu. Se on aivan uskomatonta. Meillä oli hulvattoman hauskaa porukalla. Heidän huumorinsa oli hervotonta, nauruhermoja kutkuttavaa.

 

Toinen asia mihin olen kiinnittänyt huomiota, on se, että heidän suhtautumisensa ihmisiin on jotakin käsittämättömän hienoa. Me perusterveet ihmiset olemme useinkin valikoivia sen suhteen kenet hyväksymme joukkoon. Ulkonäköpaineet on esimerkiksi iso osa sitä. Mutta nämä ihmiset jotka tänäänkin tapasin, ovat erittäin avosydämisiä - he hyväksyvät jokaisen. He tietävät sen tuskan mitä erilaisuus teettää, ja heillä se on ilmeisempää kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Heidän kykynsä hyväksyä erilaisuus on asia josta jokaisen pitäisi ottaa opikseen.

Tämänpäiväisessä tilaisuudessa ei tullut edes huomattua, että joukossamme olisi ollut vammautuneita, erityistarpeisia ihmisiä.

Ennenkuin lähdin mukaan tähän toimintaan, jännitin ja mietin millaista se olisi. Nyt jo muutaman kerran jälkeen voi sanoa että se ei ole ollenkaan vaikeaa tai kamalaa, päinvastoin.

Päivä oli erittäin hyvin onnistunut tältä osin, ja tilaisuudesta lähti joukko iloisia ihmisiä. Nimenomaan - ihmisiä.

 

 

 

 

Toinen ihana, lämmittävä asia nousi pinnalle tänään.

 

Sovinto. Miten aliarvostettua se voikaan olla.

Oikeastaan en edes tiedä mitä kirjoittaisin aiheesta. Sovinto sisältää niin paljon asioita, ja en tiedä mitä sanoisi ja miten.

 

Ainakin sovinto tuo rauhan sisälle. Se tuo hyvän mielen. Iloa ja valoakin.

 

Päästäkseen sovintoon on käytävä monenlaista taistelua, kamppailtava. Ei niinkään muiden vaan ennen kaikkea itsensä kanssa.

 

Mä tiedän, että olen tehnyt virheitä, olen toiminut väärin. Sen että saa anteeksi ja voi antaa anteeksi itse, se tekee sovinnon. Se tekee sovinnon kun nuo edelliset sanoo toiselle, suoraan, vilpittömästi. Rauhanomaisesti. Sovintoon ei päästä jos etsii syyllistä. Se että voi myöntää tehneensä väärin ja pyytää anteeksi - sekin on askel kohti sovintoa.

 

Kiitos anteeksiannosta ja sovinnosta.

Sydämen hiljaisuutta ja sielun myrskyä

Elämä on tosiaan kohdellut viimeisen puolen vuoden aikana raa'alla tavalla. On tapahtunut lyhyessä ajassa paljon, raskaita asioita, joilla on pitkäaikaiset seurauksensa elämässä. Ei vain minun vaan muidenkin.

 

Biologinen isäni kuoli, hän oli useamman viikon kuolleena ennen löytymistään. Jouluna sain tiedon tästä - ei mikään ihana uutinen. Järkytyin, ja perillisenä olin vastuussa kaikista kuolinpesän asioista, siivouksestakin, joka ei ollut aivan normaali... siitä en kerro sen kummemmin kuin että kaksi viikkoa siellä siivottiin yhteen menoon, täysiä työpäiviä. Olin todella väsynyt sen jälkeen. Tämä on lievä ilmaisu olotilastani... Mutta kiitos sukulaisille jotka olivat siellä apuna - Mission impossible muuttui Mission possibleksi. Hyvää jälkeä saatiin aikaan.

 

Kasvatti-isän vammautumisesta on nyt n. 4,5 kk. Isä on kotiutunut väliaikaiseen asuntoon, ensi kuussa pitäisi päästä omaan kotiin... Tällainen vakava vammautuminen muuttaa koko perheen elämää.  Tämä prosessi, siitä toipuminen vie aikaa. Vie aikaa tottua uusiin kuvioihin, vie aikaa tottua tilanteeseen - joskus on vaikea pitää itsensä vain tyttärenä koska on hoitajakin. Ne roolit sekoittuvat. Eilisen vietin isää hoitaen ja seuraa pitäen. Isä halusi minun "hoitavan" häntä, koska pelkäsi "riuhtomista" jota oli saanut kokea. Toisaalta tuntuu hyvältä että isä luottaa muhun noin. Vaikka minun pitäisikin olla tytär.

 

Minä en oikeastaan osaa kertoa tuntemuksistani tällä hetkellä otsikkoa kummemmin. Sydämessä on ollut hiljaisuutta, itketty on paljon ja mietitty tulevaisuutta. Sielussa myrskyä koska tällainen on niin väärin ihmistä kohtaan. Vääryydestä sitten pääsenkin aasinsillalla siihen hoitajana toimimiseen. Hoitajuuden etiikkaan.

Hoitoalalla olen ollut n. viisi vuotta. Työyhteisöjä olen nähnyt toistakymmentä. Hoitotyössä kuitenkin olen nähnyt suurimmat vaihtelut siinä, millaisia hoitajia ja hoitoperiaatteita kullakin on. Nyt varsinkin se korostuu kun omainen on pitkäaikaissairas ja vakavasti vammautunut. Asioita näkee omaisen kannalta aivan toisella lailla.

Minusta hoitajana pitäisi toimia niin ettei asiakas saa pelkotiloja hoitotilanteita kohtaan. Millä tämmöisen voisi välttää? Kuuntelemalla asiakasta, kysymällä häneltä. Itse pyrin tähän tapaan, kuka muu kuin asiakas itse tietäisi mitä haluaa ja kuinka? Muistisairaat ja he jotka eivät muutoin kykene tahtoaan ilmaisemaan ovat asia erikseen. Mutta isäni esimerkiksi. Hän ei ole muistisairas. Minä oikeastaan olen nyt ymmärtänyt että miten herkästi vammainen ihminen tulkitaan kyvyttömäksi puhumaan omasta puolestaan. Isä puhuu kyllä meille perheenjäsenille, mutta ei uskalla epäkohtia sanoa hoitohenkilökunnalle koska on kuitenkin pohjimmiltaan hyvin kiltti - eikä halua loukata ketään. Vanhuksilla ja vammaisilla on yksi yhteinen piirre asiakkaina: Molemmat ovat hyvin haavoittuva, helposti pompoteltava ryhmä. Tämä teksti ei nyt viittaa mihinkään tiettyyn hoitopaikkaan, koska tällaista tapahtuu joka paikassa. Jos sitä ei voida myöntää, ei voida myöskään tilannetta parantaa. Eikös sitä sanota että jos ei ongelmaa myönnä, sitä ei voi hoitaa/poistaa?

 

Mitä tulee yhteen salaperäiseen asiaan... enpäs kerrokaan. :) Sen kerron että meni syteen tai saveen niin pihaustakaan ei kukaan siitä kuule. Todistan että yksi väite on menneen talven lumia. ;)

 

 

 

Joutsen nousee siivilleen kun taas jaksaa...