Nonniin... Sieltä se sitten tuli. Jymyjuttu Ristinummelta. Aivan lapsuudenkotini naapurista. Muumioitunut nainen löytynyt kuolleena kotoaan.
Lehdet kirjoittaa ja voivottelee. Ja sitten sitä teköö ihmisetkin, voivotellaan päivitellään ja syytetään omaisia. Tietämättä tosiasioita! Hei halloo, jos ei tunne vainajan ja mahdollisen perheen välisiä asioita ja historiaa, olisi parempi olla arvostelematta. Oman isäni tapaus oli samankaltainen. Erona oikeastaan vain se että hän oli kuolleena vähemmän aikaa. Toki sekin että ehdin pari kertaa isäni nähdä ennen hänen poismenoaan.
Sitä niin ihmetellään kun ei omaiset huolehdi. Ei välitä. Se että näitä tapahtuu ei suoralta kädeltä sitä tarkoita. Välit voi olla poikki syystä tai toisesta. Alkoholismi, valinta perheen ja alkoholin välillä voi olla iso syy. Omaiset ovat voineet tarjota apuansa, tai tarjonneensa että järjestävät sitä - mutta jos aikuinen ihminen, joka ei ole holhouksen alla, sanoo ei, niin se on ei. Kyseinen asuinalue on vuosikausia ollut paikka, jossa asukkaat eivät halua ulkopuolisten sekaantuvan asioihinsa. Se on oma alueensa, jossa poliisien vilkkuvalot on tuttu näky lähes päivittäin. Narkkareita, alkoholisteja, kulttuurikirjomme rikastuttajia on tuolla alueella enemmän kuin riittämiin. Kun vuosi sitten viimeisen kerran kävin lapsuudenkodissani, ei mikään muu oikeastaan ollut muuttunut kuin pihojen ulkonäkö. Niihin oli satsattu rahaa. Sen sijaan ihmiset elivät kuten halusivat. Pihoilla ei liikettä paljoa näkynyt.
En puhu blogissani paljon tästä tapauksesta josta lehdet vaahtoavat - mutta jos luette minun tarinani, luette samalla tämän toisenkin. Teen näin koska on olemassa yksityisyydensuoja. Se, pystyykö eläytymään toisen tarinaan kun ei ole kokenut itse sitä, on eri asia. Tuomitako tietämättä vai tietääkö tuomitsematta?
Minun oma isäni. Hän oli alkoholisti. Hän oli enemmän avoliitossa alkoholin kuin äitini kanssa - ja enemmän renki alkoholille kuin isäntä sille. Siitä alkaa kaikki. Äitini kuoli. Sosiaalivirasto ei missään nimessä huoltajuuttani isälle antanut. Syynä alkoholi. Siitä huolimatta kasvettuani kasvattiperheessä ei isääni kielletty olemasta tekemisissä kanssani. Ehto oli että selvinpäin - minun suojelemisekseni. Hän ei tokikaan ollut väkivaltainen, mutta kyllä jokainen täysijärkinen tajuaa selittämättä että lasta on suojeltava muultakin kun kyseessä on alkoholi.
Meni vuosia. Muutaman vuoden jälkeen loppuivat syntymäpäiväkortit. Puheluja ei tullut. Lupauksista huolimatta isä ei minua tullut koskaan katsomaan. Minä kävin kyllä alkuvaiheessa kylässä, omasta tahdostani, kunnes kyllästyin aina humalassa horisevaan isään - omasta tahdostani lakkasin käymästä. Vieri vuosia lisää. Väliin riitti teinivuosien raivarit sydänsuruineen, varhaisaikuisuuden myllerrykset. Meni 18 vuotta ennenkuin tapasin isäni uudestaan. Sen ensimmäisen tapaamisen toteuttamiseen meni pari vuotta, pelkäsin. Päällimmäinen ajatus oli että oliko isä todella hylännyt, koska näin koin asiat vuosikausia koska hän ei itse halunnut olla elämässäni. Hän sen valitsi.
Ensimmäinen kerta oli vuonna 2011 isänpäivän jälkeen. Kaverini oli mukana. Isäni tiesi tulostamme, koska emme halunneet tulla yllättäen. Tapaaminen meni sinänsä kohtuullisesti, mutta minä en saanut paljonkaan sanoja suustani. Oli se tapaaminen silti jonkinlainen shokki. 18 vuotta - ja siinä me istuimme saman pöydän ääressä - isä piippu suussa. Hengitys vinkui jo tuolloin. Kysyin saanko tulla uudestaan, ja hän sanoi että saa toki.
Toinen tapaaminen oli 17.8.2012. Päivä on muistakin syistä syöpynyt mieleeni. Tuolloin oli kasvattiäitini mukanani. Minäkin uskalsin hieman keskustella. Samalla kertaa, nähdessäni isäni tilan (hygienia, elinolot), minä tarjouduin järjestämään kotipalvelun hänelle. Isäni sanoi että ei tarvitse, hän on tähänkin asti pärjännyt näin. Hän kieltäytyi. Hän ei ollut vihainen, mutta tiesin että kun olen itse isäni kanssa samanluontoinen, ei päätäni käännetä. Kun hän oli päättänyt selvitä itse, niin asialle ei voi mitään. Siinä hän oli aivan samanlainen kuin vuosia sitten - oman tiensä kulkija ja ei halunnut ulkopuolisten sekaantuvan asioihinsa. Tuo päivä oli viimeinen kun näin isäni. Lähtö hänen luotaan oli vaikea, koska vaistoni sanoi etten enää häntä tapaa. Ei siksi ettenkö olisi halunnut. Vaan se oli jotain muuta.
Loppusyksyn ja talven tuodessa muitakin murheita tuli kaupanpäällisinä puhelinsoitto Pohjanmaan poliisilaitokselta joulupäivänä. Olin juuri tullut TAYS:sta Tampereelta. Puoliksi jo rikki ihmisenä. Mukavanoloinen konstaapeli soitti ja kertoi että isäsi on löydetty kuolleena. En ensin edes tajunnut mistä oli kyse, olin matkasta väsynyt. Konstaapeli haastatteli koska olin nähnyt isäni viimeksi, osasinko kertoa tuntomerkkejä. Ihmettelin miksi näitä kysyttiin, ja konstaapeli hienovaraisesti kertoi että hän on ollut jo pidempään kuolleena, arviolta kuukauden. Kerroin lyhyesti konstaapelille asiat. Hän ymmärsi, ei syyllistänyt. Isäni löydettiin kotoaan, omalta sohvaltaan. Lopullinen kuolinpäivä oli 15.11.2012. Olin ollut aikeissa joulun välipäivinä mennä isäni luokse käymään, viemään pipareita hänelle. Piparit jäivät kotiin, minä romahdin. Perintöä en ajatellut, en todellakaan. Rintaperillisellä on myös velvollisuuksia - ja ainoana ne olivat minun huoleni aiheet. Miten saan siivottua kaaottisen asunnon, hautajaiset, ja perunkirjat jotka ovat lain mukaan tehtävä. Minä surin isääni, vaikken sitä ole näyttänyt. Suren vieläkin. En näytä sitä. Tai ainakin pyrin välttämään sitä.
Niin. Asiat eivät ole aina mustavalkoisia, eivät varsinkaan tällaisissa tapauksissa.
Että lopetetaan se voivottelu eikä uskota kaikkea mitä hölynpölylehdet selittää. Lehdet kirjoittaa sitä mikä luo media- ja myyntiarvoa - eivät sitä mikä on todellisuus. Ja harva näiden tämänkaltaisten vainajien omaiset haluaakaan tuoda tarinoitansa esille. Syynä on juuri tuo syyllistäminen ja supattaminen toisen korviin mukatiedetyistä totuuksista. Olettamuksista. Minä olen sen verran ärhäkkä että uskallan kertoa - aivan sama mitä mieltä ollaan siitä millainen omainen olin.
Noniin ja nyt olen ansainnut hyvät kahvit tämän päälle. :)
