Tonnikeijukainen

Mistähän aloittaisi? Tonnikeijukaisen tarina yltää vuosien päähän. Keskityn siis tämän päivän tilanteeseen, tunteisiin, sanotaan noin vuoden säteellä taaksepäin.

Tonnikeijukainen oli mainitsemattomasta syystä vajaa vuosi sitten sairaalassa lähes viikon. Tonnikeijukainen oli todella kipeä, todella huonona, epäilynä jopa sepsis, kansankielellä verenmyrkytys. Tonnikeijukaisella oli hyvät lääkärit, jotka ehdottivat hänelle gastric bypass-leikkausta, jota useimmat asiasta tietämättömät kutsuvat nimellä laihdutusleikkaus.

Tonnikeijukainen ajatteli asiaa ja päätti sitoutua asiaan. Hänen mielensä oli yhtä mylläkkää, haavojen ja kipujen keskellä hän teki kaikkensa peittääkseen pelkonsa ja ahdistuksensa. Sen lisäksi että hän oli toipilaana kuukausia, hän yritti kaikkensa peittääkseen huolensa tulevaa elämäänsä kohti. Kuukausia hän henkisesti valmistautui ja itse olikin valmis kun alkoi ene-dieetti. Sitä ennen hän teki töitä pienempien ruoka-annosten ja säännöllisten ruoka-aikojen eteen. Niin paljon kuin työelämä ja sosiaalinen elämä antoi periksi. Hän onnistui. Hän onnistui ilman dieettiäkin laihtumaan, hän onnistui siinä dieetin aikanakin, valmistautuen leikkaukseen samalla koko ajan.

Hän oli avoin asiasta, sillä joka tapauksessa olisi asiasta juoruiltu samaan tapaan kuin nytkin. Ihmiset olivat kohteliaita kasvotusten, mutta huonojen kokemustensa ansiosta luotto ihmisiin oli pieni - ihmiset ovat ihmisiä, spekuloivat, juoruavat...saattavat tietämättään toivoa epäonnistumista. Minulle aikaisemmin läheiset kaverit olivat tällaisia, ja siksi he ovatkin entisiä tänä päivänä.

Tonnikeijukainen yritti kertoa tuntemuksistaan joita ei niin julkisesti näyttänyt. Hän haki tukea työyhteisöstä siinä onnistumatta, hänen todelliset tukijoukkonsa rajoittuivat kouralliseen ihmisiä. Rankka dieetti joka valmistaa leikkaukseen ja pysyviin muutoksiin, joutui verratuksi kaupallisen maailman keksimiin fitfarmeihin yms, joilla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Sitä suurin osa ihmisistä ei käsitä ei niin millään. Raskas ruumiillinen työ, niukkaenerginen ruokavalio ja henkinen/sosiaalinen paine oli liikaa. Tonnikeijukainen alkoi saamaan paniikkikohtauksia. Hän henkisesti ei jaksanut kaikkea taakkaa, olihan edessä niin isoja muutoksia, ja paljon tehnyt jo valmiiksi töitä tämän kaiken eteen. Luuletko tonnikeijukaisella olleen helppoa? Olet täysin väärässä siinä.

Tonnikeijukainen jäi sairaslomalle. Hän voi hiukan paremmin kun ei tarvitse kaikkeen revetä, ei tarvitse täyttää jokaisen ihmisen odotuksia ja toiveita, joita hän varsinkin työelämässä mielellään on tehnyt. Tonnikeijukainen on laittanut oman terveytensä nyt ykköseksi, vaikka onkin kuusi vuotta huolehtinut muiden terveydestä työkseen ja vapaa-aikana antanut aikaansa myös vanhemmilleen.

Tonnikeijukainen on pettynyt ihmisten tapaan syyllistää yksin häntä, hänelläkin on oma elämä, omat jutut... Tonnikeijukaisen tarina jatkuu vielä. Se on loppuelämän tarina. Miettikääpä... olette tottuneet siihen että Tonnikeijukaisella  vähintäänkin epäonnistuu seurustelusuhteet. Syyhän on ollut tietenkin vain hänessä. Entäpä jos muutaman vuoden päästä Tonnikeijukaisella onkin parisuhde, orastava avioliitto ja lapsi tuloillaan? Sitä ei Tonnikeijukainen itse odota, sillä hän on tottunut olemaan rakkaudessa epäonnistuja, se josta ei ole mihinkään. Samaa hän tuntee nyt lukiessaan kavereitten mielipiteitä hänestä. Hänessä on aina vika. Kauanko Tonnikeijukainen jaksaa sitä? Kuka tietää... ei edes hän itse.

Tonnikeijukaisen tarina... to be continued...

Sijoitettu, pelastettu elämä

Kuten useimmat kaverini jo tietävät, minut on jo lapsena sijoitettu uuteen perheeseen sattuneista syistä. Ajatus kirjoituksen aiheesta heräsi taannoisen keskustelun yhteydessä kahvipöydän ääressä.

Erilaisia tapoja, miten vieras lapsi tulee perheeseen on Suomessa kolme. Adoptio-, kasvatti- ja sijaislapsi. Juridisesti, eli lain silmissä, nämä kolme eri tyyppiä ovat hieman eri asemassa - samoin se miten tulevat vanhemmat ovat juridisessa vastuussa lapsestaan ovat hiuksenhienosti erilaisia. Niitä en erikseen tähän ala perkaamaan, sillä tarkoituksena on valaista mitä yhteistä meillä on, ja mitä ylipäätään on olla jossain muussa perheessä kuin biologisten vanhempien kanssa. Kannattaa kuitenkin lukiessa huomioida että tämä on yhden ihmisen näkemys ja kokemus, jokainen lapsi/nuori on omanlaisensa persoona, ja jokaiselle kokemus on erilainen enemmän tai vähemmän.

Kun 8-vuotiaana, eli suhteellisen pienenä vielä, muutin kasvattiperheeseeni, oli muutos valtava. Kesti vuosia hakea omaa paikkaansa uudella paikkakunnalla ja ylipäätään elämässä. Olinhan kuitenkin ensimmäiset 8 vuotta elänyt biologisten vanhempieni kanssa, ainakin asuivat lähekkäin vaikka erosivatkin kun olin vielä pienempi. Kasvattivanhempani kuitenkin rakastivat (rakastavat edelleen) kuin omaansa - ulospäin se ei edes näy että emme ole millään tavalla edes sukua. Kun lapsi ei elä biologisten vanhempien kanssa, voi siitä seurata ongelmia monella tavalla. Lapsi/nuori kokee turvattomuutta, oma persoona voi hyvin kadota pitkiksi ajoiksi. Ennen iloinen lapsi voi muuttua stressaantuneeksi, itkuiseksi ja äärimmäisen herkäksi. Piirteet voi säilyä pitkälle varhaisaikuisuuteen. Toiset selviävät ilman isompia henkisiä ongelmia.

Minulta kysyttiin yllämainitun kaffipöytäkeskustelun yhteydessä valehtelevatko sijaislapset enemmän kuin biologiset lapset. (Kysyjän ei tarvitse pahastua, en minäkään pahastunut - mikäli satut kirjoitukseni lukemaan.) Kysymys oli yllättävä ja olenkin asiaa pohtinut vielä enemmän tässä viime aikoina että kuinkahan on. Sanoisinpa kuitenkin näin: me jotka olemme kasvaneet ja kasvamme "vieraassa" perheessä, emme valehtele sen enempää kuin biologisetkaan lapset. Voi kuitenkin olla että sijaisvanhemmista riippumattomista syistä valehtelua voi esiintyä, sillä sijoitetun lapsen mieli voi todella olla sekaisin. Se miksi mieli on sekaisin voi johtua eri asioista; jos biologiset vanhemmat ovat kuvioissa niistä voi olla joko haittaa tai hyötyä, mahdolliset oppimisvaikeudet, kenties jokin aivan terveydellinen ja fyysinen syy - yksioikoista vastausta syistä valehteluun ei ole. Jos oikein mietimme niin kyllä biologiset lapset osaavat valehtelun taidon aivan yhtä hyvin. Motiivit eivät siihen ole välttämättä sen kummemmat. Valehtelu voi olla myös keino kääntää huomio itseen - ajatus lapsella kuitenkin että "hei huomaa mut, mä tarvin turvaa, mä tarvin aikuisen joka antaa mulle rajat ja kestää mua!"

Päiväkodeissa ja kouluissa tuntuu vielä tänäkin päivänä olevan vain vähän tietoa miten tällaisia lapsia pitäisi käsitellä ja auttaa. Ennen kaikkea he tarvitsevat tukea. Jos vaikkapa äitienpäivänä lapsen on vaikea tehdä samaa kuin muut (eli äidille se kortti tai lahja) niin ei pidä pakottaa. Yksinkertaisesti lapselle antaa jotain muuta tekemistä, vaikkapa piirtää vesiväreillä antamatta lapselle mitään aihetta mitä maalata. Ei pidä tuoda koulussa oppilaiden läsnäollessa esiin sitä että yksi lapsista on sijoitettu muualle, tämä voi aiheuttaa kiusaamista, eriarvoisuutta muiden lasten silmissä - ja jos sitä esiintyy on siihen puututtava. Muille lapsille on tehtävä selväksi miten toista kohdellaan. Sijaislapsi ei ole syypää tilanteeseensa. En unohda ikinä sitä kun ala-asteella ilkuttiin "sulla ei ookkaa isää eikä äitii" ja räkänaurut päälle - ja tuohon ei kukaan opettajista puuttunut.

Useimmiten sijoitetut lapset jossain vaiheessa tarvitsevat terapiaa. Juuri muutokset jotka sijaisperheeseen muuttaminen tuo, on syynä terapian tarpeeseen. Myös tilanteeseen liittyy tunne siitä että biologiset vanhemmat ovat hylänneet, yksinäisyys, riittämättömyys. Mitä pienempi lapsi sen enemmän pyörii kysymyksiä päässä - ja lapsi ei niitä osaa esittää! Sijaisperheet itsekin voivat terapia-apua tarvita sillä osa sjoitetuista lapsista on todella haastavia. Sijaisperheessä on tärkeää että säännöt ovat selkeät ja samat kaikille, myös perheen biologisille lapsille. Biologisilla ja sijaislapsilla ei saa olla mitään erityislupia, vaan velvollisuudet ja oikeudet on samat. Selkeästi pelkällä huonolla käytöksellä on oltava seuraukset, fyysinen kuritus ei ole ratkaisu (ja on laissa kiellettykin) vaan sijaisvanhemman on saatava itselleen auktoriteetin asema. Jos säännöt on sijaislapselle eri kuin biologisille, voi olla varma että siitä syntyy kateutta ja kismaa lasten välille.

Jotkut sijaisvanhemmat ehkä odottavat että lapsi alkaa automaattisesti kutsua heitä isäksi ja äidiksi. Älkää vaatiko sitä lapselta vaan antakaa hänen itse päättää koska hän on siihen valmis. Älkää olko asiassa itsekkäitä vaan antakaa lapselle aikaa tottua ajatukseen että hänellä onkin nyt kahdet vanhemmat. Asia toki voi olla aivan toinen kun lapsi on vauvaikäinen perheeseen tullessaan, eikä silloin välttämättä muista biologisia vanhempia tullessaan itse vanhemmaksi. Älkää pakottako lasta kutsumaan biologisia vanhempia etunimeltä.

Sijaisvanhemmuus on hieno asia ja voi pelastaa lapsen elämän. Sijaislapsikin iän myötä rauhoittuu, ei me sijoitetut olla niin kamalia mitä saattaa tietämättömien ihmisten mielestä.

Anna lapselle elämä - anna lapselle itsesi