Isän jalat ei liikkuneet. Kädet toimi osittain. Muistikuvat onnettomuudesta olivat lähes olemattomat. Enolla murtui käsi, hänelle ei onneksi sattunut pahemmin. Mutta isä... Hoitajana tajusin välittömästi tilanteen vakavuuden. Kyse oli halvaantumisesta. Syy oli epäselvä, mutta perjantaina Tays:ssa tehdyn tutkimuksen jälkeen selvisi että kyse oli kaularangassa, ytimessä sattuneesta vauriosta. Maailma valahti sen silmänräpäyksessä jalkojen alta.
Lauantaina isä jo leikattiin, leikkaus onnistui. Se päivä oli varmasti yksi elämäni pahimmista, odottaa tietoa onnistuuko - tiesin sanomattakin että neliraajahalvaus olisi tuloksena epäonnistumisesta.
Jumalan kiitos että leikkaus onnistui, isä sai pitää kätensä...
Isälle tilanne on paha, miten käy yritystoiminnan, hän haluaa vielä kävellä, tehdä töitä... mutta aika sen näyttää - on puhuttu jopa 1,5 vuoden kuntoutusrumbasta - riittääkö se, ja onko siitä edes apua? Kuka tietää?
Tästä tapahtumasta asti olen ollut päästä pyörällä. Miten tästä eteenpäin? Äitiä käy sääliksi, tiedän että hänellä on äärimmäisen vaikeaa nyt, vaikkei hän siitä puhu. Tiedän että hän yksin itkee kotona, mutta joutuu kuitenkin hoitamaan nyt heidän yhteisiä asioita ja nyt myös isän yrityksen asioita. Velvollisuus perhettä kohtaan, se että rakastan vanhempiani, on syynä siihen että autan heitä näissä asioissa niin paljon kuin voin.
Hain opiskelemaan, tieto opiskelupaikan saannista/saamattomuudesta tulee ensi kuun lopulla...
Eilen illalla, touhuttuani koko päivän kasatessani isälle tarpeellisia tavaroita, hoitaessani asioita täällä, pääsin rauhoittumaan illaksi. Huomasin että ajatuksiin hiipi melkoinen vyöry - miten yhdistän opiskelun, oman työssäkäymisen, isän yritysasioiden hoitamisen sekä oman elämäni? On vaikea priorisoida tässä tilanteessa asioita. Ehkä se tasapaino ajan kanssa löytyy. Loppuvuoden teen kyllä töitä, toivuttuani tästä pahimmasta - ensi vuosi on epäselvä. Töissä olisi käytävä että pystyisi elämään. Maksamaan vuokrat, laskut, kissojen kulut ja ehkä jopa itselle ruokarahaa jäisi siitä.
Ajatukset on aika sekavat, mutta on jaksettava - isän ja äidin takia.
Ne ongelmat joita oli keväällä, kesällä, syksyllä, ne tuntuvat nyt todella pieniltä ja sitäkin kautta ymmärrän paljon asioita. Elämä opettaa, joskus raa'alla tavalla...
SUURI KIITOS heille kaikille, jotka ovat näiden tapahtumien keskellä tukeneet, kuunnelleet, jaksaneet olla vierelläni. Te jotka tästä itsenne tunnistatte, tiedättehän että tarkoitan joka sanaa? Uskottehan että arvostan suuresti kaikkea sitä. Raha, maallinen omaisuus ja tavara ei korvaa ystäviä, ystävyys on sydämessä.
