Gastric bypass - oikotie onneen?

Pitkään pähkäiltyäni tuumasin tehdä blogiini tiivistettynä kokemukseni gbp-leikkauksen, kansankielellä laihdutusleikkauksen tuomista muutoksista leikatun elämässä.
Olen törmännyt erilaisiin "olettamuksiin" mm. netissä ja myös ihan tuttavapiireissä. Huomautan että suurin osa suhtautuu tähän positiivisesti ja kannustaen, joskin on joitakin asioita joihin haluan ihmisten kiinnittävän huomiota - vaikka tämä leikkaus itsessään operaationa kirurgin pöydällä on "helppo", yleensä muutaman tunnin juttu, ei se ole pelkästään nips naps ja tikit kiinni ja simsalabim - olet laihtunut xx kg välittömästi sen jälkeen. Ei. Tämä on paljon muuta ja äärimmäisen pitkä projekti joka alkaa jo kauan ennen leikkausta.

Miten leikkaukseen pääsee? Ensin tarvitaan tietenkin lähete. Lähetteen kirjoittaa lääkäri joko sairaalassa, terveyskeskuksessa, työterveydessä jne. Mutta kriteerit on täytyttävä, leikkaukseen on seula ja sinne ei pääse kuka vain. Painoindeksi, motivaatio ja psyykkisen tilan tasaisuus ovat ratkaisevia. Sitoutuminen samoin. Leikkauksiin ei oteta 5-10 kg ylipainon omaavia, vaan indeksin oltava vähintään 40, tai 35 jos on liitännäissairauksia kuten diabetes.

Lähetteen saatuaan tulee kutsu sairaalaan esikäynneille. Käynnit sisältävät ravintoterapeutin, minun tapauksessani sisätautipolin lääkärin kanssa tapaamiset. Käynneillä juurikin nämä seikat mitä edellä mainitsin käydään läpi, otetaan mittoja ja verikokeita jne. Niiden pohjalta tehdään suositukset voidaanko potilas leikata. Potilas kuitenkin voi missä vaiheessa vain perua leikkaukseen tulonsa - mutta leikkauspäätökseen tarvitaan sekä lääkärin että ravintoterapeutin puoltava mielipide. Itse aloitin tietoisen elämäntapamuutoksen jo ennen näitä esikäyntejä, ja ravintoterapeutin ohjeiden avulla jatkoin siihen saakka kun tuli tieto kirurgin tapaamisesta. Samalla otettiin taas verikokeita, käytiin ryhmätapaamisessa ja otettiin samalla spirometria. Tämä tapahtui joitakin kuukausia ennen leikkausta. Sen jälkeen tuli kutsu leikkaukseen, n 5 viikkoa ennen ENE-dieettiä joka on kaikille leikkaukseen menijöille tavallisesti pakollinen - minun kohdallani leikkaus siirtyi 6 viikkoa (räkätaudin vuoksi), eli eneilin 11 viikkoa ja voin sanoa ettei se ollut mitenkään hohdokasta aikaa. Viimeisellä viikolla litkut alkoi maistua hiton pahalta.

Leikkaus itsessään sujui lopulta hyvin, operaatio tehtiin anestesiassa. Joitakin tunteja kesti päästä tolpilleen, kivut olivat melko vähäiset siihen nähden mitä monella muulla on ollut. Kahviahan olin vaatimassa heti kun suostuivat vaan tuomaan…

Mutta kuten sanottu, prosessi ei lopu kirurgin veitsen terään. Se on loppuelämän mittainen. Mun ruuansulatuselimistöni on erilainen, vatsalaukkua on pienennetty reilusti ja ohutsuolta pätkäisty. "Pieni" operaatio vaikuttaa todella moniin asioihin… jopa sellaisiin mihin ei "tavis" uskoisikaan. Pannaan siis ranskalaisin viivoin alle näitä asioita - lista tuskin on täydellinen mutta ehkäpä siitä kärryille pääsee… puhutaan siitä empatiasta. :)

• Minäkuvan muutos. Yksi suurimmista asioista. Koska kroppa muuttuu jatkuvasti, vaikka kestää aika pitkään huomata muutos itse, se pistää kyllä nuppia hiukan sekaisin. Ei oikein tiedä kuka ja mikä on. Mitä enemmän painoa lähtee sen isompi on muutos, sehän on loogista.
• Vaatteet. Huomaa mahtuvansa vaatteisiin joihin ei kuvitellut enää koskaan solahtavansa. Koot pienenee… voit valita kaupassa sen sijaan että suuntaat aina tiettyihin nurkkauksiin kaupoissa. Se on yhtä aikaa karmivaa ja mahtavaa. Jos joku on käyttänyt aina vyötä, ei tiedä miltä tuntuu saada kietaistua vyötäisilleen naisten vyö, joka on vielä hieno…
• Itsetunto. Noussut ja tulee nousemaan, koska huomaa pystyvänsä tähän - yksin. Huomaa että mä pystyn tähän ilman jutta kustapärejä ja muita rahanahneita wannabe-laihduttajia. Joilla ei oikeesti oo mitään laihdutettavaa - eikä välttämättä oo koskaan ollutkaan. Joten pliis, älä vertaa kaiken maailman cambridge-kuureja tähän, ne ei todellakaan ole sama asia. Kuurit voi aina lopettaa mutta elimistöä ei saa enää normaaliksi… se on kiinni korvien välistä, ei mistään rosvodieeteistä. Samoin se 5-10 kg laihtumisen vertailu siihen että toinen laihtunut 40, 50, 60 kg? Vähän sama ko mä vertaasin kissoja lapsiin. :) Ei kannata väkisin yrittää olla empaattinen, mieluummin hiljaa. Jos ei ole tätä prosessia käyny läpi kokonaisuudessaan ei todellakaan voi tietää miltä tuntuu ja mitä tämä on…
• Vastakkaisen sukupuolen reaktiot: nojoo mä osaan pitää ne hyvin pois kimpustani joten no problem. Ulkonäkökeskeisyys ei oo mun juttu muutenkaan.
• Harrastukset: pystyy taas tekemään asioita joita ei ole voinut/saanut tehdä vuosiin! Ja ei, älä väitä että tiedät miltä se tuntuu jos et oikeasti sitä tiedä.

• Terveydelliset seikat:

1. Dumbing - johtuu yleisimmin liiasta hiilarista ja/tai sokeripitoisesta ravinnosta. Joten jos en ota tarjoamaasi leivosta kahvin kanssa, älä vedä hernettä nenään. Minä vain en juuri silloin ole innokas kokeilemaan onneani alkaako dumppaamaan, koska se kipu ja väsymys on aika saatanan kova sitte ku se päälle tulee. Litalgin tuo helpotuksen, ja jos ei tuo niin sitte käydään vähän sairaalassa hakemassa troppia…
2. Tuki- ja liikuntaelinkivut - runsaan laihtumisen takia kehon painopiste muuttuu. Samoin aiemmin luita ja niveliä kannatteleva rasvakerros on kutistunut niin että se ei tue kroppaa kuten ennen. Mun kohdalla kivut onneksi eivät ole pahat ja niihin riittää miedommat särkylääkkeet ja lihasrelaksantit. Joskin osa kivuista johtuu myös rasituksesta jota vuosien raskas fyysinen työ tehnyt.
3.  Ummetus/ripaska - koska vatsalaukkua ja ohutsuolta on munklattu, imeytyy ruoka eri tavalla suolistoon. Välillä voi mennä 3-4 päivää ettei vatsa toimi, mutta kun sen tulpan saa auki niin sitte täräjää… Tai sitten löysäillään ja haisu sen mukainen. :) Levolac on paras kaveri ummetukseen, joten jos mulla on kiire vessaan ni mä sitte meen sinne… Onneks ei sentään niin pahasti ole. Voin vain sanoa ettei se ummetus ole kovin hauska tunne koska se myös turvottaa ja aiheuttaa kipuja, hankalaa oloa.
4. Pörinä - yläkautta purkautuu kaasua jolle en voi mitään. En siis tarkoita olla epäkohtelias pörinäni kanssa, minä vain en pysty sitä kontrolloimaan. Tähän ei ole olemassa lääkettä joka sen poistaisi. Se häviää ajan kans jos häviää. Eikä muuten tartte teeskennellä ettei kuule sitä, kyllä sen kuulee…
5. Psyyke - todella kovilla ajoittain. Erityisesti allamainitusta syystä.

• Sosiaaliset suhteet/kaveripiiri - niihin tulee muutoksia väistämättä. Tässä prosessissa kyllä näkee ketkä ovat aitoja ystäviä ja valmiita tukemaan… ilman odotuksia että minä sitten palvon ja olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Ystävien ei tarvitse olla kiitollisuudenvelassa… Jos pisto tuntuu sydämessä… ja ei, en aio tuntea vähääkään huonoa omaatuntoa tämän kirjoituksen sanomisista, enkä myöskään syyllisyyttä siitä että joku muu voi vetää herneet nenään siksi etten ole enää se sama "ressukka" jota piti hoitaa ja hoivata.
• Vanhat tutut katsovat kaukaa kuin lehmät vierasta veräjää. Eivät tiedä miten päin olisivat.
• "Vihamiehet" keksivät paskapuheita ja juoruja joita sitten jotkut torvelot uskovat. Sitähän sanotaan että kateus vie kalatki vedestä. (Ja voi niitä typeryksiä jotka niitä juttuja uskovat!)

Koska näin yön pimeinä tunteina ajatus ei enempää kulje pistetään loppuun vielä tämmönen..

Ei multa aivoja pois leikattu, näen ja kuulen enemmän kuin arvaat. Tunnen myös milloin en enää kuulu kuvioihin, milloin ei oikeasti välitetä. Ei multa tunteita leikattu pois, itken edelleen kyyneleeni mutta en itke niitä nähtesi koska minä en luota - en luota siihen että aidosti välität, aidosti olet vain siinä. En luota siihen että näet minut samana kuin joskus silloin kun olin 61 kg lihavampi… Osa ei ole mua tuntenu silloin kun olin suurimmillani, saati silloin kun nuorena olin vielä sutjakka. Tutustu muhun ihmisenä, ei leikattuna, vaikka leikkaus onkin osa mua loppuelämäni. Olen itse tehnyt suurimman työn laihtuakseni, ollakseni normaalikokoisempi, terveempi, onnellisempi. Jos olet työntänyt minut pois maisemista, näytän mielihyvin kantapäitä pidemmänkin matkan päästä - ansaitsen aivan samaa hyvää kuin kuka tahansa muukin. Mun aika on nyt, olla samanarvoinen kuin kuka tahansa muukin.

Päätelläänpä sitten tuosta kaikesta onko se leikkaus "yksinkertainen" keino, saati oikotie onneen kun laihtuu niinkin paljon kuin minä - jotkut vielä enemmän. Tonnikeijukaisen tarina elää loppusuoraansa, joka kestää loppuelämän.

Tonnikeijukainen

Mistähän aloittaisi? Tonnikeijukaisen tarina yltää vuosien päähän. Keskityn siis tämän päivän tilanteeseen, tunteisiin, sanotaan noin vuoden säteellä taaksepäin.

Tonnikeijukainen oli mainitsemattomasta syystä vajaa vuosi sitten sairaalassa lähes viikon. Tonnikeijukainen oli todella kipeä, todella huonona, epäilynä jopa sepsis, kansankielellä verenmyrkytys. Tonnikeijukaisella oli hyvät lääkärit, jotka ehdottivat hänelle gastric bypass-leikkausta, jota useimmat asiasta tietämättömät kutsuvat nimellä laihdutusleikkaus.

Tonnikeijukainen ajatteli asiaa ja päätti sitoutua asiaan. Hänen mielensä oli yhtä mylläkkää, haavojen ja kipujen keskellä hän teki kaikkensa peittääkseen pelkonsa ja ahdistuksensa. Sen lisäksi että hän oli toipilaana kuukausia, hän yritti kaikkensa peittääkseen huolensa tulevaa elämäänsä kohti. Kuukausia hän henkisesti valmistautui ja itse olikin valmis kun alkoi ene-dieetti. Sitä ennen hän teki töitä pienempien ruoka-annosten ja säännöllisten ruoka-aikojen eteen. Niin paljon kuin työelämä ja sosiaalinen elämä antoi periksi. Hän onnistui. Hän onnistui ilman dieettiäkin laihtumaan, hän onnistui siinä dieetin aikanakin, valmistautuen leikkaukseen samalla koko ajan.

Hän oli avoin asiasta, sillä joka tapauksessa olisi asiasta juoruiltu samaan tapaan kuin nytkin. Ihmiset olivat kohteliaita kasvotusten, mutta huonojen kokemustensa ansiosta luotto ihmisiin oli pieni - ihmiset ovat ihmisiä, spekuloivat, juoruavat...saattavat tietämättään toivoa epäonnistumista. Minulle aikaisemmin läheiset kaverit olivat tällaisia, ja siksi he ovatkin entisiä tänä päivänä.

Tonnikeijukainen yritti kertoa tuntemuksistaan joita ei niin julkisesti näyttänyt. Hän haki tukea työyhteisöstä siinä onnistumatta, hänen todelliset tukijoukkonsa rajoittuivat kouralliseen ihmisiä. Rankka dieetti joka valmistaa leikkaukseen ja pysyviin muutoksiin, joutui verratuksi kaupallisen maailman keksimiin fitfarmeihin yms, joilla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Sitä suurin osa ihmisistä ei käsitä ei niin millään. Raskas ruumiillinen työ, niukkaenerginen ruokavalio ja henkinen/sosiaalinen paine oli liikaa. Tonnikeijukainen alkoi saamaan paniikkikohtauksia. Hän henkisesti ei jaksanut kaikkea taakkaa, olihan edessä niin isoja muutoksia, ja paljon tehnyt jo valmiiksi töitä tämän kaiken eteen. Luuletko tonnikeijukaisella olleen helppoa? Olet täysin väärässä siinä.

Tonnikeijukainen jäi sairaslomalle. Hän voi hiukan paremmin kun ei tarvitse kaikkeen revetä, ei tarvitse täyttää jokaisen ihmisen odotuksia ja toiveita, joita hän varsinkin työelämässä mielellään on tehnyt. Tonnikeijukainen on laittanut oman terveytensä nyt ykköseksi, vaikka onkin kuusi vuotta huolehtinut muiden terveydestä työkseen ja vapaa-aikana antanut aikaansa myös vanhemmilleen.

Tonnikeijukainen on pettynyt ihmisten tapaan syyllistää yksin häntä, hänelläkin on oma elämä, omat jutut... Tonnikeijukaisen tarina jatkuu vielä. Se on loppuelämän tarina. Miettikääpä... olette tottuneet siihen että Tonnikeijukaisella  vähintäänkin epäonnistuu seurustelusuhteet. Syyhän on ollut tietenkin vain hänessä. Entäpä jos muutaman vuoden päästä Tonnikeijukaisella onkin parisuhde, orastava avioliitto ja lapsi tuloillaan? Sitä ei Tonnikeijukainen itse odota, sillä hän on tottunut olemaan rakkaudessa epäonnistuja, se josta ei ole mihinkään. Samaa hän tuntee nyt lukiessaan kavereitten mielipiteitä hänestä. Hänessä on aina vika. Kauanko Tonnikeijukainen jaksaa sitä? Kuka tietää... ei edes hän itse.

Tonnikeijukaisen tarina... to be continued...

Sijoitettu, pelastettu elämä

Kuten useimmat kaverini jo tietävät, minut on jo lapsena sijoitettu uuteen perheeseen sattuneista syistä. Ajatus kirjoituksen aiheesta heräsi taannoisen keskustelun yhteydessä kahvipöydän ääressä.

Erilaisia tapoja, miten vieras lapsi tulee perheeseen on Suomessa kolme. Adoptio-, kasvatti- ja sijaislapsi. Juridisesti, eli lain silmissä, nämä kolme eri tyyppiä ovat hieman eri asemassa - samoin se miten tulevat vanhemmat ovat juridisessa vastuussa lapsestaan ovat hiuksenhienosti erilaisia. Niitä en erikseen tähän ala perkaamaan, sillä tarkoituksena on valaista mitä yhteistä meillä on, ja mitä ylipäätään on olla jossain muussa perheessä kuin biologisten vanhempien kanssa. Kannattaa kuitenkin lukiessa huomioida että tämä on yhden ihmisen näkemys ja kokemus, jokainen lapsi/nuori on omanlaisensa persoona, ja jokaiselle kokemus on erilainen enemmän tai vähemmän.

Kun 8-vuotiaana, eli suhteellisen pienenä vielä, muutin kasvattiperheeseeni, oli muutos valtava. Kesti vuosia hakea omaa paikkaansa uudella paikkakunnalla ja ylipäätään elämässä. Olinhan kuitenkin ensimmäiset 8 vuotta elänyt biologisten vanhempieni kanssa, ainakin asuivat lähekkäin vaikka erosivatkin kun olin vielä pienempi. Kasvattivanhempani kuitenkin rakastivat (rakastavat edelleen) kuin omaansa - ulospäin se ei edes näy että emme ole millään tavalla edes sukua. Kun lapsi ei elä biologisten vanhempien kanssa, voi siitä seurata ongelmia monella tavalla. Lapsi/nuori kokee turvattomuutta, oma persoona voi hyvin kadota pitkiksi ajoiksi. Ennen iloinen lapsi voi muuttua stressaantuneeksi, itkuiseksi ja äärimmäisen herkäksi. Piirteet voi säilyä pitkälle varhaisaikuisuuteen. Toiset selviävät ilman isompia henkisiä ongelmia.

Minulta kysyttiin yllämainitun kaffipöytäkeskustelun yhteydessä valehtelevatko sijaislapset enemmän kuin biologiset lapset. (Kysyjän ei tarvitse pahastua, en minäkään pahastunut - mikäli satut kirjoitukseni lukemaan.) Kysymys oli yllättävä ja olenkin asiaa pohtinut vielä enemmän tässä viime aikoina että kuinkahan on. Sanoisinpa kuitenkin näin: me jotka olemme kasvaneet ja kasvamme "vieraassa" perheessä, emme valehtele sen enempää kuin biologisetkaan lapset. Voi kuitenkin olla että sijaisvanhemmista riippumattomista syistä valehtelua voi esiintyä, sillä sijoitetun lapsen mieli voi todella olla sekaisin. Se miksi mieli on sekaisin voi johtua eri asioista; jos biologiset vanhemmat ovat kuvioissa niistä voi olla joko haittaa tai hyötyä, mahdolliset oppimisvaikeudet, kenties jokin aivan terveydellinen ja fyysinen syy - yksioikoista vastausta syistä valehteluun ei ole. Jos oikein mietimme niin kyllä biologiset lapset osaavat valehtelun taidon aivan yhtä hyvin. Motiivit eivät siihen ole välttämättä sen kummemmat. Valehtelu voi olla myös keino kääntää huomio itseen - ajatus lapsella kuitenkin että "hei huomaa mut, mä tarvin turvaa, mä tarvin aikuisen joka antaa mulle rajat ja kestää mua!"

Päiväkodeissa ja kouluissa tuntuu vielä tänäkin päivänä olevan vain vähän tietoa miten tällaisia lapsia pitäisi käsitellä ja auttaa. Ennen kaikkea he tarvitsevat tukea. Jos vaikkapa äitienpäivänä lapsen on vaikea tehdä samaa kuin muut (eli äidille se kortti tai lahja) niin ei pidä pakottaa. Yksinkertaisesti lapselle antaa jotain muuta tekemistä, vaikkapa piirtää vesiväreillä antamatta lapselle mitään aihetta mitä maalata. Ei pidä tuoda koulussa oppilaiden läsnäollessa esiin sitä että yksi lapsista on sijoitettu muualle, tämä voi aiheuttaa kiusaamista, eriarvoisuutta muiden lasten silmissä - ja jos sitä esiintyy on siihen puututtava. Muille lapsille on tehtävä selväksi miten toista kohdellaan. Sijaislapsi ei ole syypää tilanteeseensa. En unohda ikinä sitä kun ala-asteella ilkuttiin "sulla ei ookkaa isää eikä äitii" ja räkänaurut päälle - ja tuohon ei kukaan opettajista puuttunut.

Useimmiten sijoitetut lapset jossain vaiheessa tarvitsevat terapiaa. Juuri muutokset jotka sijaisperheeseen muuttaminen tuo, on syynä terapian tarpeeseen. Myös tilanteeseen liittyy tunne siitä että biologiset vanhemmat ovat hylänneet, yksinäisyys, riittämättömyys. Mitä pienempi lapsi sen enemmän pyörii kysymyksiä päässä - ja lapsi ei niitä osaa esittää! Sijaisperheet itsekin voivat terapia-apua tarvita sillä osa sjoitetuista lapsista on todella haastavia. Sijaisperheessä on tärkeää että säännöt ovat selkeät ja samat kaikille, myös perheen biologisille lapsille. Biologisilla ja sijaislapsilla ei saa olla mitään erityislupia, vaan velvollisuudet ja oikeudet on samat. Selkeästi pelkällä huonolla käytöksellä on oltava seuraukset, fyysinen kuritus ei ole ratkaisu (ja on laissa kiellettykin) vaan sijaisvanhemman on saatava itselleen auktoriteetin asema. Jos säännöt on sijaislapselle eri kuin biologisille, voi olla varma että siitä syntyy kateutta ja kismaa lasten välille.

Jotkut sijaisvanhemmat ehkä odottavat että lapsi alkaa automaattisesti kutsua heitä isäksi ja äidiksi. Älkää vaatiko sitä lapselta vaan antakaa hänen itse päättää koska hän on siihen valmis. Älkää olko asiassa itsekkäitä vaan antakaa lapselle aikaa tottua ajatukseen että hänellä onkin nyt kahdet vanhemmat. Asia toki voi olla aivan toinen kun lapsi on vauvaikäinen perheeseen tullessaan, eikä silloin välttämättä muista biologisia vanhempia tullessaan itse vanhemmaksi. Älkää pakottako lasta kutsumaan biologisia vanhempia etunimeltä.

Sijaisvanhemmuus on hieno asia ja voi pelastaa lapsen elämän. Sijaislapsikin iän myötä rauhoittuu, ei me sijoitetut olla niin kamalia mitä saattaa tietämättömien ihmisten mielestä.

Anna lapselle elämä - anna lapselle itsesi

Keväistä viiperrystä...

Ulkona hieman tuulee. Muutama päivä ollut hieman lämpöisempää. Pihan syreenipusikot puskevat silmuja esiin, lokit tappelevat pesäpaikoistansa. Pian saa taas kadun varressa varoa noiden rääkyvien lintujen nokkia...

Toissapäivänä kuului tuttuakin tutumpi ja ihana kirkuna ulkona, ylöspäin kun katsoi näki mustavalkoisia lintuja joilla kirkkaanpunaiset koivet. Meriharakat! Tykkään meriharakoista, meidän mökillä niitä tapaa kesäisin tepastella rannan tuntumassa. Tänään pihassa keikutti persustaansa västäräkki...

Vielä ei pääskysiä näkynyt mutta sellainen kutina on että niitä alkaa näkymään tuossa vapun tienoilla. Leskenlehtiä on jo jonkun aikaa ollut ja nyt niitä on tällä viikolla humahtanut teiden varsille useampaan paikkaan.

On se ihanata kun kesä tuloo, kärpäsineen päivineen. Koitankin hillitä hinkuani ja siirtää ensimmäistä kalastusta toukokuun lopulle, viime vuonna olin ennen vappua ensimmäisen kerran. Oli vähän vielä liian kylmä. ;)

Mutta se on nyt sitten pääsiäisten pyhät edessä - vappukin on pian ja simat pitää muistaa laittaa käymään... Että eihän tässä koko keväänä ehdi tehdä muuta kuin juhlia?? Ja mä edelleen haluan sen Jack Sparrow-peruukin, se sopi mulle hiton hyvin. ;)

Tiedä ennen kuin tuomitset

Nonniin... Sieltä se sitten tuli. Jymyjuttu Ristinummelta. Aivan lapsuudenkotini naapurista. Muumioitunut nainen löytynyt kuolleena kotoaan.

Lehdet kirjoittaa ja voivottelee. Ja sitten sitä teköö ihmisetkin, voivotellaan päivitellään ja syytetään omaisia. Tietämättä tosiasioita! Hei halloo, jos ei tunne vainajan ja mahdollisen perheen välisiä asioita ja historiaa, olisi parempi olla arvostelematta. Oman isäni tapaus oli samankaltainen. Erona oikeastaan vain se että hän oli kuolleena vähemmän aikaa. Toki sekin että ehdin pari kertaa isäni nähdä ennen hänen poismenoaan.

Sitä niin ihmetellään kun ei omaiset huolehdi. Ei välitä. Se että näitä tapahtuu ei suoralta kädeltä sitä tarkoita. Välit voi olla poikki syystä tai toisesta. Alkoholismi, valinta perheen ja alkoholin välillä voi olla iso syy. Omaiset ovat voineet tarjota apuansa, tai tarjonneensa että järjestävät sitä - mutta jos aikuinen ihminen, joka ei ole holhouksen alla, sanoo ei, niin se on ei. Kyseinen asuinalue on vuosikausia ollut paikka, jossa asukkaat eivät halua ulkopuolisten sekaantuvan asioihinsa. Se on oma alueensa, jossa poliisien vilkkuvalot on tuttu näky lähes päivittäin. Narkkareita, alkoholisteja, kulttuurikirjomme rikastuttajia on tuolla alueella enemmän kuin riittämiin. Kun vuosi sitten viimeisen kerran kävin lapsuudenkodissani, ei mikään muu oikeastaan ollut muuttunut kuin pihojen ulkonäkö. Niihin oli satsattu rahaa. Sen sijaan ihmiset elivät kuten halusivat. Pihoilla ei liikettä paljoa näkynyt.

En puhu blogissani paljon tästä tapauksesta josta lehdet vaahtoavat - mutta jos luette minun tarinani, luette samalla tämän toisenkin. Teen näin koska on olemassa yksityisyydensuoja. Se, pystyykö eläytymään toisen tarinaan kun ei ole kokenut itse sitä, on eri asia. Tuomitako tietämättä vai tietääkö tuomitsematta?

Minun oma isäni. Hän oli alkoholisti. Hän oli enemmän avoliitossa alkoholin kuin äitini kanssa - ja enemmän renki alkoholille kuin isäntä sille. Siitä alkaa kaikki. Äitini kuoli. Sosiaalivirasto ei missään nimessä huoltajuuttani isälle antanut. Syynä alkoholi. Siitä huolimatta kasvettuani kasvattiperheessä ei isääni kielletty olemasta tekemisissä kanssani. Ehto oli että selvinpäin - minun suojelemisekseni. Hän ei tokikaan ollut väkivaltainen, mutta kyllä jokainen täysijärkinen tajuaa selittämättä että lasta on suojeltava muultakin kun kyseessä on alkoholi.

Meni vuosia. Muutaman vuoden jälkeen loppuivat syntymäpäiväkortit. Puheluja ei tullut. Lupauksista huolimatta isä ei minua tullut koskaan katsomaan. Minä kävin kyllä alkuvaiheessa kylässä, omasta tahdostani, kunnes kyllästyin aina humalassa horisevaan isään - omasta tahdostani lakkasin käymästä. Vieri vuosia lisää. Väliin riitti teinivuosien raivarit sydänsuruineen, varhaisaikuisuuden myllerrykset. Meni 18 vuotta ennenkuin tapasin isäni uudestaan. Sen ensimmäisen tapaamisen toteuttamiseen meni pari vuotta, pelkäsin. Päällimmäinen ajatus oli että oliko isä todella hylännyt, koska näin koin asiat vuosikausia koska hän ei itse halunnut olla elämässäni. Hän sen valitsi.

Ensimmäinen kerta oli vuonna 2011 isänpäivän jälkeen. Kaverini oli mukana. Isäni tiesi tulostamme, koska emme halunneet tulla yllättäen. Tapaaminen meni sinänsä kohtuullisesti, mutta minä en saanut paljonkaan sanoja suustani. Oli se tapaaminen silti jonkinlainen shokki. 18 vuotta - ja siinä me istuimme saman pöydän ääressä - isä piippu suussa. Hengitys vinkui jo tuolloin. Kysyin saanko tulla  uudestaan, ja hän sanoi että saa toki.

Toinen tapaaminen oli 17.8.2012. Päivä on muistakin syistä syöpynyt mieleeni. Tuolloin oli kasvattiäitini mukanani. Minäkin uskalsin hieman keskustella. Samalla kertaa, nähdessäni isäni tilan (hygienia, elinolot), minä tarjouduin järjestämään kotipalvelun hänelle. Isäni sanoi että ei tarvitse, hän on tähänkin asti pärjännyt näin. Hän kieltäytyi. Hän ei ollut vihainen, mutta tiesin että kun olen itse isäni kanssa samanluontoinen, ei päätäni käännetä. Kun hän oli päättänyt selvitä itse, niin asialle ei voi mitään. Siinä hän oli aivan samanlainen kuin vuosia sitten - oman tiensä kulkija ja ei halunnut ulkopuolisten sekaantuvan asioihinsa. Tuo päivä oli viimeinen kun näin isäni. Lähtö hänen luotaan oli vaikea, koska vaistoni sanoi etten enää häntä tapaa. Ei siksi ettenkö olisi halunnut. Vaan se oli jotain muuta.

Loppusyksyn ja talven tuodessa muitakin murheita tuli kaupanpäällisinä puhelinsoitto Pohjanmaan poliisilaitokselta joulupäivänä. Olin juuri tullut TAYS:sta Tampereelta. Puoliksi jo rikki ihmisenä. Mukavanoloinen konstaapeli soitti ja kertoi että isäsi on löydetty kuolleena. En ensin edes tajunnut mistä oli kyse, olin matkasta väsynyt. Konstaapeli haastatteli koska olin nähnyt isäni viimeksi, osasinko kertoa tuntomerkkejä. Ihmettelin miksi näitä kysyttiin, ja konstaapeli hienovaraisesti kertoi että hän on ollut jo pidempään kuolleena, arviolta kuukauden. Kerroin lyhyesti konstaapelille asiat. Hän ymmärsi, ei syyllistänyt. Isäni löydettiin kotoaan, omalta sohvaltaan. Lopullinen kuolinpäivä oli 15.11.2012. Olin ollut aikeissa joulun välipäivinä mennä isäni luokse käymään, viemään pipareita hänelle. Piparit jäivät kotiin, minä romahdin. Perintöä en ajatellut, en todellakaan. Rintaperillisellä on myös velvollisuuksia - ja ainoana ne olivat minun huoleni aiheet. Miten saan siivottua kaaottisen asunnon, hautajaiset, ja perunkirjat jotka ovat lain mukaan tehtävä. Minä surin isääni, vaikken sitä ole näyttänyt. Suren vieläkin. En näytä sitä. Tai ainakin pyrin välttämään sitä. 

Niin. Asiat eivät ole aina mustavalkoisia, eivät varsinkaan tällaisissa tapauksissa.

Että lopetetaan se voivottelu eikä uskota kaikkea mitä hölynpölylehdet selittää. Lehdet kirjoittaa sitä mikä luo media- ja myyntiarvoa - eivät sitä mikä on todellisuus. Ja harva näiden tämänkaltaisten vainajien omaiset haluaakaan tuoda tarinoitansa esille. Syynä on juuri tuo syyllistäminen ja supattaminen toisen korviin mukatiedetyistä totuuksista. Olettamuksista. Minä olen sen verran ärhäkkä että uskallan kertoa - aivan sama mitä mieltä ollaan siitä millainen omainen olin.

Noniin ja nyt olen ansainnut hyvät kahvit tämän päälle. :)

Mä en leiki sun kaa jos sä leikit ton kaa!!

Tuttu lause lapsuusajoilta? Tuon lauseen on joku kuullut ehkä jo ennen päiväkoti-ikää. Uskokaa tai älkää, sama meininki jatkuu aikuisiällä. Hiekkalaatikolla pölisee kun erilaiset "lapset" siellä leikkivät. On nuorempaa, vanhempaa, isompaa, pienempää ja kaikkea siltä väliltä. Ja mikä maailmanloppu se onkaan kun joku toinen ottaakin kolmannen osapuolen hiekkalaatikon nurkkaan. Suorastaan rikollista toimintaa kun kaksi ihmistä halusi tehdä sovinnon yhteistuumin, aloittaa puhtaalta pöydältä. Heidän tarinansa on omalaatuinen, yksilöllinen. Sitä ei voi verrata johonkin toiseen, eikä myöskään heidän omaansa toisten omiin.

Jos itse kaataa hiekkalinnansa, niin itse joutuu sen myös aloittamaan alusta. Kyllähän siinä hiekka enemmän tai vähemmän pölisee kun laatikolle tulee lisää väkeä. Minä olen rakentanut oman hiekkalinnani alusta uudelleen, ja puolustan sitä kynsin ja hampain. Jos yrittää tulla sen kaatamaan, voi olla varma että saa hiekkaa silmillensä. ;)

Kummallista on se kun joillekin ihmisille ei mene kaaliin se, että ihminen voi muuttua hyvinkin lyhyessä ajassa. Mutta toisaalta se on ymmärrettävää, jos ei itse koe samoja asioita elämässä. Blogiani lukeneet tietävät hyvin mitä on tapahtunut elämässäni viimeisen parin vuoden aikana. En kuitenkaan näe velvollisuudekseni vakuutella sitä jokaiselle vastaantulijalle kuinka olen muuttunut ja blaa blaa. Jos ei itse omia silmiänsä avaa ja näe asioita avarammin, se ei ole minun ongelmani. Eikä myöskään ystäväni, joilla on tuo harvinainen kyky joka monilta muilta puuttuu. Spekulaatiot motiiveistani ovat koomisia, jotkut puhuvat minusta kuin olisin ehdonalaisessa vankeudessa, seurataan jokaista tekemistäni ja sanomistani, puhumattakaan hienoisesta vääristelystä ja asioiden vatvomisesta selän takana. Mutta se mitä ei tehdä, on se ettei minulta itseltäni kysytä. Huvittavaa. Täytyy vaan sanoa että pieni on elämänpiiri kun on tällaisiin aikaa. :D Ugh, olen puhunut tästä asiasta. ;)

Nojoo, ottakaahan huumorilla tämä. Oli vain pakko tuokin tuoda julki kun koko hommeli mitä juttu koskee on suorastaan huvittavan koomista. Enkä ole ainoa joka on sitä mieltä. ;)

Toissapäivänä lähti toisen tyttökissani sulhanen takaisin kohti omaa kotiaan. Jälleen siis on edessä kuukauden jännitys mahdollisen tiineyden osalta. Neitokaiseni ei ehkä pidä hirveästi masunsa käpälöinnistä, mutta nisien turvotus on ainoa selvä merkki tiineydestä. Vauvauutisten toivossa toivosin tämän 3-4 viikkoa menevän nopeasti. Kissavauvat ovat toivottuja, odotettuja. Tyttöjeni kasvattajalla tällä hetkellä 2 pentuetta kasvamassa, voi mitä pieniä pirpanoita ne pienet olivatkaan. Hurmaavia suloisia. Ja niin kaunis emokin! Omat kissani tietenkin ovat maailman parhaita, mutta niinhän me jokainen kissanomistaja ajattelemme omista lemmikeistämme. ;)

Vielä muutama päivä töissä ja sitten ollaanki vajaan viikon verran lomalla - ihanaa! :)

Kis kis kippurahäntä...

Voihan nenä... oon antanu äiteelle suurta huvinaihetta sillä kun olen kertonut nukkuvani taas vaihteeksi olkkarin lattialla. Patja vaan siihen ja muutama tyyny ja täkki korviin, hyvinhän tuossa nukkuu vaikka patja onkin ohut ja kissit käyttää persposkia ponnahduslautana yöllisissä leikeissään...

Nojoo... ainakin osa ystävistä ja kavereista jo tietävät että tämmöinen olkkaripunkkaus johtuu siitä että yhdellä tytöistäni on sulhanen kylässä. Pariskunta saa nyt asustella kaksistaan makkarissa. Viikon lattiapunkkaamisen jälkeen sitä muistaakin miten ihanaa siinä omassa punkassa onkaa köllötellä...

Hertalla on nyt toinen astutusyritys menossa, kun ensimmäinen ei onnistunut. Seuraavat 4-5 viikkoa saakin taas jännittää pyöristyykö tyttö vai ei. Säde oli sulhasensa kanssa 3 vk takaperin, mutta eipä tiedä tästäkään neidistä vielä onko vauvoja tulossa.

Siis miten niin olen kissaihminen? Ei taida ihmiset osata mua pian muulla tavalla kuvaillakaan. :D

Se vaan on niin että kissani on mulle niin tärkeet ja rakkaat, hirmusti rakastan koko sakkia ja jokasena päivänä heistä on iloa mulle. Osaa ne kyllä hermoillekin käydä halutessaan, kuten esimerkiksi pyörimällä jaloissa juuri silloin kun yritän päästä kahvimukin kanssa sohvalle röhnöttämään...

Kissatalon touhuissa on niin mukavaa myös. 1.12.2013 on muuten joulumyyjäiset, sinne saapi tulla ostoksille tai vain syömään namia lohikeittoa ja juomaan hyvät kaffit - taitaapi siellä olla suunmakeuttajaakin tarjolla. :)

Huomenna onkin avointen ovien päivä, miksi ihmeessä viikko tuntuu liian pitkältä kun niitä odottaa...

ps. Joulu on tulossa!! ;)