Erilaisuus ja sovinto

Tänään oli mielenkiintoinen päivä. Olin eräässä paikassa jossa vaikeavammaiset kokoontuivat yhteen. Minä perusterve ihminen heidän joukossaan vietin muutaman tunnin.

 

En lakkaa hämmästelemästä, kuinka heillä, monisairailla, vaikeasti vammaisilla, voi olla niin suuri elämänilo ja -halu. Se on aivan uskomatonta. Meillä oli hulvattoman hauskaa porukalla. Heidän huumorinsa oli hervotonta, nauruhermoja kutkuttavaa.

 

Toinen asia mihin olen kiinnittänyt huomiota, on se, että heidän suhtautumisensa ihmisiin on jotakin käsittämättömän hienoa. Me perusterveet ihmiset olemme useinkin valikoivia sen suhteen kenet hyväksymme joukkoon. Ulkonäköpaineet on esimerkiksi iso osa sitä. Mutta nämä ihmiset jotka tänäänkin tapasin, ovat erittäin avosydämisiä - he hyväksyvät jokaisen. He tietävät sen tuskan mitä erilaisuus teettää, ja heillä se on ilmeisempää kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Heidän kykynsä hyväksyä erilaisuus on asia josta jokaisen pitäisi ottaa opikseen.

Tämänpäiväisessä tilaisuudessa ei tullut edes huomattua, että joukossamme olisi ollut vammautuneita, erityistarpeisia ihmisiä.

Ennenkuin lähdin mukaan tähän toimintaan, jännitin ja mietin millaista se olisi. Nyt jo muutaman kerran jälkeen voi sanoa että se ei ole ollenkaan vaikeaa tai kamalaa, päinvastoin.

Päivä oli erittäin hyvin onnistunut tältä osin, ja tilaisuudesta lähti joukko iloisia ihmisiä. Nimenomaan - ihmisiä.

 

 

 

 

Toinen ihana, lämmittävä asia nousi pinnalle tänään.

 

Sovinto. Miten aliarvostettua se voikaan olla.

Oikeastaan en edes tiedä mitä kirjoittaisin aiheesta. Sovinto sisältää niin paljon asioita, ja en tiedä mitä sanoisi ja miten.

 

Ainakin sovinto tuo rauhan sisälle. Se tuo hyvän mielen. Iloa ja valoakin.

 

Päästäkseen sovintoon on käytävä monenlaista taistelua, kamppailtava. Ei niinkään muiden vaan ennen kaikkea itsensä kanssa.

 

Mä tiedän, että olen tehnyt virheitä, olen toiminut väärin. Sen että saa anteeksi ja voi antaa anteeksi itse, se tekee sovinnon. Se tekee sovinnon kun nuo edelliset sanoo toiselle, suoraan, vilpittömästi. Rauhanomaisesti. Sovintoon ei päästä jos etsii syyllistä. Se että voi myöntää tehneensä väärin ja pyytää anteeksi - sekin on askel kohti sovintoa.

 

Kiitos anteeksiannosta ja sovinnosta.

Sydämen hiljaisuutta ja sielun myrskyä

Elämä on tosiaan kohdellut viimeisen puolen vuoden aikana raa'alla tavalla. On tapahtunut lyhyessä ajassa paljon, raskaita asioita, joilla on pitkäaikaiset seurauksensa elämässä. Ei vain minun vaan muidenkin.

 

Biologinen isäni kuoli, hän oli useamman viikon kuolleena ennen löytymistään. Jouluna sain tiedon tästä - ei mikään ihana uutinen. Järkytyin, ja perillisenä olin vastuussa kaikista kuolinpesän asioista, siivouksestakin, joka ei ollut aivan normaali... siitä en kerro sen kummemmin kuin että kaksi viikkoa siellä siivottiin yhteen menoon, täysiä työpäiviä. Olin todella väsynyt sen jälkeen. Tämä on lievä ilmaisu olotilastani... Mutta kiitos sukulaisille jotka olivat siellä apuna - Mission impossible muuttui Mission possibleksi. Hyvää jälkeä saatiin aikaan.

 

Kasvatti-isän vammautumisesta on nyt n. 4,5 kk. Isä on kotiutunut väliaikaiseen asuntoon, ensi kuussa pitäisi päästä omaan kotiin... Tällainen vakava vammautuminen muuttaa koko perheen elämää.  Tämä prosessi, siitä toipuminen vie aikaa. Vie aikaa tottua uusiin kuvioihin, vie aikaa tottua tilanteeseen - joskus on vaikea pitää itsensä vain tyttärenä koska on hoitajakin. Ne roolit sekoittuvat. Eilisen vietin isää hoitaen ja seuraa pitäen. Isä halusi minun "hoitavan" häntä, koska pelkäsi "riuhtomista" jota oli saanut kokea. Toisaalta tuntuu hyvältä että isä luottaa muhun noin. Vaikka minun pitäisikin olla tytär.

 

Minä en oikeastaan osaa kertoa tuntemuksistani tällä hetkellä otsikkoa kummemmin. Sydämessä on ollut hiljaisuutta, itketty on paljon ja mietitty tulevaisuutta. Sielussa myrskyä koska tällainen on niin väärin ihmistä kohtaan. Vääryydestä sitten pääsenkin aasinsillalla siihen hoitajana toimimiseen. Hoitajuuden etiikkaan.

Hoitoalalla olen ollut n. viisi vuotta. Työyhteisöjä olen nähnyt toistakymmentä. Hoitotyössä kuitenkin olen nähnyt suurimmat vaihtelut siinä, millaisia hoitajia ja hoitoperiaatteita kullakin on. Nyt varsinkin se korostuu kun omainen on pitkäaikaissairas ja vakavasti vammautunut. Asioita näkee omaisen kannalta aivan toisella lailla.

Minusta hoitajana pitäisi toimia niin ettei asiakas saa pelkotiloja hoitotilanteita kohtaan. Millä tämmöisen voisi välttää? Kuuntelemalla asiakasta, kysymällä häneltä. Itse pyrin tähän tapaan, kuka muu kuin asiakas itse tietäisi mitä haluaa ja kuinka? Muistisairaat ja he jotka eivät muutoin kykene tahtoaan ilmaisemaan ovat asia erikseen. Mutta isäni esimerkiksi. Hän ei ole muistisairas. Minä oikeastaan olen nyt ymmärtänyt että miten herkästi vammainen ihminen tulkitaan kyvyttömäksi puhumaan omasta puolestaan. Isä puhuu kyllä meille perheenjäsenille, mutta ei uskalla epäkohtia sanoa hoitohenkilökunnalle koska on kuitenkin pohjimmiltaan hyvin kiltti - eikä halua loukata ketään. Vanhuksilla ja vammaisilla on yksi yhteinen piirre asiakkaina: Molemmat ovat hyvin haavoittuva, helposti pompoteltava ryhmä. Tämä teksti ei nyt viittaa mihinkään tiettyyn hoitopaikkaan, koska tällaista tapahtuu joka paikassa. Jos sitä ei voida myöntää, ei voida myöskään tilannetta parantaa. Eikös sitä sanota että jos ei ongelmaa myönnä, sitä ei voi hoitaa/poistaa?

 

Mitä tulee yhteen salaperäiseen asiaan... enpäs kerrokaan. :) Sen kerron että meni syteen tai saveen niin pihaustakaan ei kukaan siitä kuule. Todistan että yksi väite on menneen talven lumia. ;)

 

 

 

Joutsen nousee siivilleen kun taas jaksaa...