Kahden isän välissä

Se on nyt sitten tehty. Viime viikolla kävin tapaamassa biologista isääni 18 vuoden tauon jälkeen. Koska haluan hänen yksityisyyttään suojata, en kerro hänestä sen enempää kuin että ei voi hyvin ja on monisairas. On vain ajan kysymys koska kunto on niin huono että joutuu laitokseen.
Tapaaminen itsessään meni paremmin kuin ajattelin, emme puhuneet menneistä emmekä menneet henkilökohtaisiin asioihin. Oli varmasti parempikin niin pitkän tauon jälkeen. Yleisistä asioista juteltiin. Kiitos Sarille että hän oli siellä mukana - yksin en olisi saanut sanaakaan suustani. Hyvä kun pystyin vähän puhumaan. Tilanne oli outo, pelottava ja jännittävä sekä itselleni että miehelle, jota pienenä kutsuin vielä isäksi. Nyt en tiennyt miksikä kutsuisin. Toivon että saamme välimme kuntoon että pystymme silloin tällöin tapaamaan, mutta tavallista isä-tytär-suhdetta ei enää voi syntyä. Välitän hänestä, ja nähtyäni hänen tilansa en halua olla se dorka joka hylkää ja teeskentelee olevansa parempaa väkeä...
Homman nimihän on se, että mulla on kaks isää. Toinen on biologinen, verisitein sidottu isäkseni. Jos tulee lapsia, on hän myös isoisä... sitä en tiedä haluaisinko että lapseni tuntisivat hänet, mutta se on sitten sen ajan murhe. Tämä toinen isäni ei ole minulle mitään sukua, mutta on kummisetäni. Näin kokemuksesta 29 vuotisen elämäni aikana voin sanoa, että veri ei ole aina vettä sakeampaa. Biologinen isäni oli elämässäni periaatteessa siihen saakka kun täytin 4 vuotta - sen jälkeen joitakin vuosia vähän miten sattuu. Mutta kasvatti-isäni on kuitenkin ollut mulle se isä, jota lapsi tarvitsee ja jota minä olen tarvinnut. Hänelle oli kova paikka yhteydenottoni biologiseen isääni. Hän pelkää menettävänsä ainoan lapsensa, koska rakastaa ja välittää niin valtavasti vaikka sitä ei sano. Ennen aikaan ei poikia opetettu tunteita näyttämään (en tiedä opetetaanko tänäkään päivänä...) Jaan teille isänpäiväkortin mukaan laittamani tekstin, jonka hänelle annoin ja jonka isäni luki hiirenhiljaa olohuoneessani yksikseen.

 

ISÄLLE                                                

Isä on mukana lapsen elämässä, ylä- ja alamäessä.

Isältä saa neuvoja, ja luvan asioihin mitä äidiltä ei saa.

Isä opettaa lapsen tekemään työtä (ja vaatimaan kunnon palkkaa)

Isä näkee lapsensa hyvät puolet vaikka lapsi paiskoisi ovea kuinka

Isä on tukena kun maailma potkii lasta päähän

Isä ei hylkää lasta vaikka mikä olisi.

Isä nauraa lapsensa kanssa – varsinkin mökkinaapureille.

Isällä ja lapsella on hauskaa vaikka joskus nykäistäis

Isällä ei tarvitse olla verisiteitä lapseen – lapselle on muut asiat tärkeämpiä.

Isä rakastaa lastaan vaikka lapsi ei tekisi aina fiksuja päätöksiä.

Isälle annetaan isänpäivänä syötäväksi kakkua, lahjus ja kortti,

joiden avulla lapsi toivoo voivansa kertoa isälleen kuinka paljon tätä

RAKASTAA.

Tänä syksynä olen ollut sinun lapsesi jo 20 vuotta,

ja aina tulet olemaan minulle isä – SINUA minä tarvitsen.

Hyvää isänpäivää!

~Isän kälviäinen~

Isyys siis on paljon muutakin kuin verisiteet.

Isosisko?

Tulipa sitten perjantaina pieni ylläri eteen. Viestittelin ystäväni kanssa ja rohkaistuin häneltä kysymään äitinsä nimeä. Sattui tosiaan olemaan samasta ihmisestä kyse, ja kun lapsuudessa olemme tunteneet ja ystäväni minua on hoitanut - tuli sitten juteltua "vanhoista hyvistä ajoista".

Kun minä olen ollut 5-6 vuoden vanha, ja vanhempani olivat tuolloin jo eronneet, muistan kun eräänä päivänä pengastin isän kirjahyllyn laatikostoja. Löysin sieltä nuoren tytön (oliskohan ollut teini-ikäinen siinä) kuvan, ja kysyin isältä että kuka tää tyttö on. Isä sanoi että hän on siskopuolesi joka asuu Sveitsissä. Noh, isä oli pienessä maistissa, joten miten nyt niitä voisi uskoa sellaisia puheita... Koskaan, ei kertaakaan sen jälkeen eikä sitä ennen tästä tytöstä mainittu sanallakaan. Jos yritin kuvaa ottaa esille tai kysellä, isä kielsi jyrkästi - en saanut mitään kysellä. Nyt on siitä yli 20 vuotta aikaa ja perjantain puhelu ystäväni kanssa päätti suunnan siihen, että haluan tietää onko mulla todella isosisko! Äiti meillä on eri, mutta isä on sama.. Ja todennäköistä on, ettei "siskoni" tiedä minun olemassaolostani mitään - jos minullekaan ei hänestä sanottu kuin yhden kerran! Siihen puheluun nyt vielä... minä kysyin ystävältäni, että kuuliko hän koskaan puhuttavan että isälläni olisi toinen lapsi, ja hän sanoi hämärästi muistavansa kuulleen siitä. Myös äitivainaallani taisi olla epäilys, kun eilen keskustelin kummitätini (äitini) kanssa, hän kertoi että äitivainaa oli joskus kysynyt onko hänen miehellään tyttö. Tuolloin vielä kummeina olleet, nykyiset vanhempani, eivät vastausta siihen tienneet.

Nyt on siis kahdelta muulta taholta tämä epäilys että mulla on sisko, omien muistikuvieni lisäksi. Asian selvittäminen edellyttää sitä, että tapaan biologisen isäni ja kysyn häneltä asiaa. On aivan eri juttu suostuuko hän edelleenkään kertomaan vaikka minäkin olen jo aikuinen... toisaalta kai se on minun perusoikeuteni saada tietää mahdollisista sisaruksista? Olen koko ikäni toivonut ja rukoillut että saisin siskon/veljen - miksi evätä se multa? Mitkä sitten onkaan salailun syyt, ne eivät minun eikä sisareni vika ole. Sisällä toivon että mulla todella on sisko, mutta onhan tuossa mahdollisuus ettei se paikkaansa pidäkään... ja vaikka olisikin, mistä tietää hyväksyykö hän sitten minua ja haluaako olla tekemisissä?

Ilon ja tuskan rajamailla

"Mitähän se Piitu nyt oikein tuolla meinaa?" saattaa joku lukijoista kysyä. Ei, tässä tekstissä en mistään itsetuhoisista ajatuksista aio kertoa. Lukekaapa eteenpäin...


Vuonna -91 lokakuun 11. pv kummivanhempani tulivat luokseni Ristinummelle. Olin juuri tullut koulusta. Tuohon aikaan olin villi, levoton ja oikea opettajien painajainen - kertonee paljon aikuisten tuntemuksista millainen lapsi olin kun minut pienluokalle siirrettiin. "Mahdoton", "rajoja rikkova", "auktoriteetit kuuseen". Eivätpä he vain tienneet millaista kotioloissani tuolloin oli. Nämä asiat vaikuttavat edelleen elämääni...

Kummini siis tulivat tuona perjantaina mun luo ja kertoivat äitini nukkuneen pois aamulla. Hoitajat olivat kummeilleni ilmoittaneet tästä tapahtumasta. En tiedä miten isälleni asiasta kerrottiin. Äitini oli leikattukin kerran, toinen keuhko poistettu, muistan vielä kun hän arpea näytti. Koskaan hän ei kertonut sen kummemmin mitä hän sairasti, vasta isompana sain tietää. Tuohon mennessä olin useita kuukausia, oikeastaan koko kouluajan, aavistanut että jotain erikoista on tapahtumassa - jotain vaistosin ettei kaikki ole kohdallaan. "Tuulesta kuuluu, ei ole kaikki kohdallaan, yksi uupuu, eikä oikein jaksa toinenkaan..." Miksi muuten iloisesta ja aurinkoisesta lapsesta olisi muuttunut levoton, mahdoton etc. kauhukakara? Periaatteessa asuin koko tuon ajan kotiavustajan hoteissa, tai sitten äidin ystävä ja hänen tyttärensä oli lapsenvahtina (tämä muuten selvisi tänä päivänä :D). Lastentarhassa olin osapäiväisesti, kun ei ylisuojeleva äitini oikein luottanut hoitajiin... Koulussa nyt kuitenkin olin "täydet päivät". Äitini sairastui kun olin siinä 3-4 v, tällainen muistikuva mulla on asiasta. Kummitätini kertoi äitini viimeisestä illasta elävien maailmassa seuraavaa: "Olimme olleet äitisi luona torstai-iltana, ja hän oli tuolloin toistamiseen kysynyt voimmeko ottaa sinut perheeseemme. Kesällä samana vuonna olimme jo asiasta hiukan keskustelleet, mutta emme olleet vielä osanneet sanoa vastausta. Äidilläsi oli kovat tuskat, yskä, hän oli todella huonossa kunnossa. Olimme kummisetäsi kanssa sopineet kesän jälkeen että suostumme tähän. Olimme tarvinneet aikaa miettiä. Kun olimme äidillesi sanoneet että tottakai otamme tytön meille - oli samantien äidiltäsi tuskat hävinneet, hän ei yskinyt, hän oli rauhallinen, hän hymyili.." Seuraavana aamuna äitini oli viimein luovuttanut elämänsä Jumalan käsiin, ja lähtenyt sinne missä on ikuinen rauha... Tuona perjantai-iltana pakkasimme tärkeimmät tavarani mukaan ja lähdimme Kauhavalle. Hauskaa tuossa päivässä on se, että minä en suostunut minnekään lähtemään ilman kissojani Puppea ja Viljoa - myös oma lemmikkikotilo Kerttu oli saatava mukaan. Viljo oli ollut muutamia päiviä riiuu-reissulla, ja sattui juuri tuona iltana palaamaan kotiin.. niin minä pakkasin kissat koppaan ja kotilopurkkini kainaloon... ja sitten mentiin.

Kaikki elämässäni meni mullin mallin tuona päivänä, vain kissat olivat se mitä jäi - ehkäpä se selittääkin suuren kiintymykseni näihin karvakorviin... Uudesta elämästäni toisessa kirjoituksessani lisää. Helpoksi ei elämäni tuon muutoksen myötä muuttunut - päinvastoin. Taotao-satua mukaillen: Siitä kuulette ensi kerralla...

For I am the first and the last

I am the venerated and the despised

I am the prostitute and the saint

I am the wife and the virgin

I am the mother and the daughter

I am the arms of my mother

I am barren and my children are many

I am the married woman and the spinster

I am the woman who gives birth and she who never procreated

I am the consolation for the pain of birth

I am the wife and the husband

And it was my man who created me

I am the mother of my father

I am the sister of my husband

And he is my rejected son

Always respect me

For I am the shameful and the magnificent one

discovered in Nag Hammadi, 1947

Mikä ny on ku ei aharista???

Tällä lähtee bloggailu. Aivan vieras käsite itselle. Kirjoitan elämästäni ennen ja jälkeen, selkeällä ja sekavalla tavalla. Jospa hieman esittelen itseäni ensin. Eikä muuten aharista.. ei ainakaa just ny. :)

Olen blogin aloitushetkellä 28 vuotias nuori nainen. Ihmiset ruukaa sanua että soot nuori vielä - mutta ne elämänkokemukset mitä on tullu koettua vuosien aikana, lähes syntymästä asti, saavat tuntemaan itseni 10 vuotta vanhemmaksi.. Henkinen ikä toki on aina se 15 v, pienine raivareineen - mutta toisaalta toiverikas ajattelu hallitsee elämää. "Ehkä joskus taas elämä hymyilee vaikka se nyt potkii perseelle kaksin jaloin".

Työskentelen hoitoalalla, ja miten siihen ajauduin tulen jonain päivänä tänne jakamaan. Ajatukseni hoitotyöstä ja mitä toivon sen tulevaisuudessa olevan, mahdollisesti jaan julkisesti kanssanne. Musta ei ehkä ulospäin näe sitä mitä todella ajattelen ja haluan - joskus on vain oltava siipiänsä myöre niiku äitee tuppaa sanomaan...

Ensimmäiseen kirjoitukseeni on pakko tietenni lisätä että olen äärettömän eläinrakas. Tämä ei kylläkään kata pistäviä ja purevia otuksia kuten ampiaiset, hyttyset ja paarmat.. Erityisen paikan sydämessäni on saaneet kissat, akvaarioharrastus ja lehmät. Kyllä, luitte aivan oikein, lehmät. Lehmiä olen rakastanut lapsesta saakka, ja harrastuksena niitä kävinkin hoitelemassa viiden vuoden ajan ystäväperheen luona. Oli siinä vanhemmilla hämmästelyä kun mukula nous sängystä neljäksi aamulypsylle joen toispuolelle.. ja kouluun ei sitten millään olisi lähtenyt. ;)

Kesälomat tuohon elämänaikaan oli aivan pro, pääsi hoitamaan lehmiä ja tuntemaan itsensä jossakin hyväksi!
Miettikääpä oikein millaisia lehmät ovat.. rauhallisia, märehtivät ja vain ovat ja silti saavat aikaiseksi paljon.. itse sain "rumahisista" iloa, valoa ja sisältöä elämääni. Voi kun muistankin teitä, Numero, Pehmo, Äly, Ässä ja kumppanit.. lukemattomista vasikoista puhumattakaan. Miten ihana muisto se onkaan eräästä kesästä, kun minä lähdin karjaa ajamaan iltalypsylle ja sitten bongasin laitumelta vastasyntyneen vasikan. Minä tietenkin kipaisin lomittajaa huikkaamaan apuun, pitihän tuo vastasyntynyt Ulpu-äidin vauva saada navettaan lämpimään ja turvaan. Kottikärryihin pistimme olkia ison kasan ja lähdimme hakemaan vasikkaa pellolta. Se oli vielä helppo nakki, vaikeampaa oli saada pillastunut Ulpu laitumelta navettaan. Kuka nyt ei hätääntyisi jos oma lapsi vietäis noukan eestä muualle? Jaskan ja Tuulan maatilalta on niin paljon hyviä muistoja, ja voi niitä ihania positiivisia palautteita mitä heiltä sain "työstäni". Ensilypsyni vielä muistan.. voi että se olikin ihanaa kun ensimmäisen kerran sain lypsää lehmää - ensin käsin ja sitten vielä opetella lypsykoneen käyttöä. Vasikoiden ruokinta oli jännää, oli siinä tekemistä että pysyi itse pystyssä kun nälkäiset lapset olivat nenä pitkällä maitoämpärissä.. Ihania muistoja - ehkä jonain päivänä saan vielä kokea nuo lapsuudessa kokemani onnentunteet, luonnonläheisyyden....

Lapsuudessani on paljon ikäviä, kovia muistoja - mutta on myös näitä hyviä joista ehdottomasti parhaimpiin kuuluu juuri nämä kokemukset eläinten parissa.

Numero ja minä <3 Numero oli navetan "mumma", vanhin elukoosta. :) Tuohon aikaan ei vielä "EU-navetoista" ollut tietoakaan.. sääli kun joutui navetan lopettamaan.. :(