Kun voimat uupuu

Se sitten tuli vaikka hanttihin pisti. Voimat uupui. Isän tilasta on tullut nyt enemmän tietoa ja tila on tosiaan vakava kuten olen ounastellutkin, joskin valoa jopa kävelemään pääsemisestä on näytetty. Joka päivä päästään eteenpäin!

Viime pyhän juoksin asuntokaupoilla ja tavallaan ostin vanhemmilleni kerrostaloasunnon jossa isä pystyisi asumaan ja äiti tietysti myös. Omasta mielestäni löysin heille täydellisen asunnon kauniilta paikalta. Asuntorumbaa seuraavana yönä uuvahdin, heräsin kahdelta yöltä ja vollotin hervottomasti. Aamulla olin kuin toisella planeetalla - kaikki se mitä on odotettu on nyt alkanut muuttua todeksi. On monta asiaa mitkä on tänä vuonna tuoneet omalla tahollaan stressiä, vuosi kokonaisuudessaan on ollut vaikea ja vaatinut multa paljon ihmisenä. Suurimpaan osaan asioista en ole edes itse syyllinen.

 

Eräänä päivänä mietin, että kun menin nykyiseen paikkaan töihin, mä en tiennyt miltä heistä, tai pikemmin heidän omaisistaan on tuntunut läheisen vakava vammautuminen ja sairastuminen. Nyt tiedän. Sitä on vaikea kuvailla mutta nyt vain tiedän. Vaikka et asuisi saman katon alla, se muuttaa, se vaikuttaa elämään, ihmiseen. Ne on asioita joille ei voi mitään. Siksi, jos ei itse ole kokenut, ei pitäisi tuomita toista että ottaa jonkin asian raskaasti toisten silmissä - oppiläksyt elämässä on raskaita.

 

Äiti soitti tänään ja sanoi että nyt anotaan vakuutusyhtiöltä lupaa isän kotilomaa varten jouluksi. Tämä edellyttää tietysti asioiden perinpohjaista selvittämistä. Fysioterapeutti oli kuullut että olen lähihoitaja, joten hän toivoi että tulisin käymään ja opettelemaan siirrot ym. ja muutenkin keskustelemaan asioista. Mun on siis tullut aika mennä jokin arkipäivä Tampereelle - ennen joulua. On toki muitakin asioita joita selvittää kotilomaa varten: laitetaanko kestokatetria, miten wc-asiat ylipäätään sujuisi jne. Isä ei haluaisi joulun pyhiä viettää sairaalassa (ja khyl, olen sairaalassa ollut jouluna töissä niin ei se nyt aivan mahtavan upeeta ole potilaan kannalta vaikka kuinka olis ruuat ja koristeet sun muut). Vanhempien ostama asunto on vapaa vasta helmikuulla, joten siellä emme joulua vietä vaan enon luona jonne pääsee hissillä ja jossa on tilaa liikkua. Mun luokse on aika vaikea tulla kierreportaita... Yöpyminen pitäisi miettiä, luultavasti käännymme Invalidisäätiön puoleen jos heillä olisi antaa yösija...

 

Niin, tässä on tosiaan ollut kaikenlaista ajattelemista ja miettimistä, onko mikään ihme että olen uupunut? Tukiverkostoni ei ole suurensuuri, kaikille ystävilleni olen sydämestäni kiitollinen kärsivällisyydestänne ja empatiasta, kuten työkavereillekin.

 

 

 

 

Miten tästä?

Torstaina viime viikolla äiti soitti. Isä on ollut liikenneonnettomuudessa enon kanssa. He olivat olleet työmatkalla. Olin tuona iltana pitkästä aikaa kissatalolla, pitkän tauon jälkeen. Enpä voinut arvata millaiset jälkimainingit onnettomuudesta seurasi.

Isän jalat ei liikkuneet. Kädet toimi osittain. Muistikuvat onnettomuudesta olivat lähes olemattomat. Enolla murtui käsi, hänelle ei onneksi sattunut pahemmin. Mutta isä... Hoitajana tajusin välittömästi tilanteen vakavuuden. Kyse oli halvaantumisesta. Syy oli epäselvä, mutta perjantaina Tays:ssa tehdyn tutkimuksen jälkeen selvisi että kyse oli kaularangassa, ytimessä sattuneesta vauriosta. Maailma valahti sen silmänräpäyksessä jalkojen alta.

Lauantaina isä jo leikattiin, leikkaus onnistui. Se päivä oli varmasti yksi elämäni pahimmista, odottaa tietoa onnistuuko - tiesin sanomattakin että neliraajahalvaus olisi tuloksena epäonnistumisesta.

Jumalan kiitos että leikkaus onnistui, isä sai pitää kätensä...

Isälle tilanne on paha, miten käy yritystoiminnan, hän haluaa vielä kävellä, tehdä töitä... mutta aika sen näyttää - on puhuttu jopa 1,5 vuoden kuntoutusrumbasta - riittääkö se, ja onko siitä edes apua? Kuka tietää?

 

Tästä tapahtumasta asti olen ollut päästä pyörällä. Miten tästä eteenpäin? Äitiä käy sääliksi, tiedän että hänellä on äärimmäisen vaikeaa nyt, vaikkei hän siitä puhu. Tiedän että hän yksin itkee kotona, mutta joutuu kuitenkin hoitamaan nyt heidän yhteisiä asioita ja nyt myös isän yrityksen asioita. Velvollisuus perhettä kohtaan, se että rakastan vanhempiani, on syynä siihen että autan heitä näissä asioissa niin paljon kuin voin.

Hain opiskelemaan, tieto opiskelupaikan saannista/saamattomuudesta tulee ensi kuun lopulla...

Eilen illalla, touhuttuani koko päivän kasatessani isälle tarpeellisia tavaroita, hoitaessani asioita täällä, pääsin rauhoittumaan illaksi. Huomasin että ajatuksiin hiipi melkoinen vyöry - miten yhdistän opiskelun, oman työssäkäymisen, isän yritysasioiden hoitamisen sekä oman elämäni? On vaikea priorisoida tässä tilanteessa asioita. Ehkä se tasapaino ajan kanssa löytyy. Loppuvuoden teen kyllä töitä, toivuttuani tästä pahimmasta - ensi vuosi on epäselvä. Töissä olisi käytävä että pystyisi elämään. Maksamaan vuokrat, laskut, kissojen kulut ja ehkä jopa itselle ruokarahaa jäisi siitä.

Ajatukset on aika sekavat, mutta on jaksettava - isän ja äidin takia.

 

Ne ongelmat joita oli keväällä, kesällä, syksyllä, ne tuntuvat nyt todella pieniltä ja sitäkin kautta ymmärrän paljon asioita. Elämä opettaa, joskus raa'alla tavalla...

 

SUURI KIITOS heille kaikille, jotka ovat näiden tapahtumien keskellä tukeneet, kuunnelleet, jaksaneet olla vierelläni. Te jotka tästä itsenne tunnistatte, tiedättehän että tarkoitan joka sanaa? Uskottehan että arvostan suuresti kaikkea sitä. Raha, maallinen omaisuus ja tavara ei korvaa ystäviä, ystävyys on sydämessä.

 

 

Vesimiehen aika

Ei uskoisi todeksi ellei omalle kohdalle sattuisi. Hommat ei oikein minnekään suuntaan toimi... välirikkoja, menetyksiä... Yksinäisyyttä. Pää lyö tyhjää. Viime ajat on olleet enemmän tai vähemmän rankkoja. Juuri kun luulee että "naks" nyt asiat on hyvin, niin eiköhän taas mennä alas ja lujaa. Tarkemmin en jaksa kirjoitella mistä kyse, mutta vesimiehen ajan tulo kyllä vaikuttaa jo kovasti. Englanniksi aiheesta löytää asiaa paljon "age of aquarius" haulla. Toki ne jotka eivät ole näihin new age-asioihin perehtyneet, tai pitävät huuhaana koko asiaa, eivät ehkä ymmärräkään asiasta. Toki se on anteeksiannettava asia, enpä itsekään aina tiedä ymmärränkö vaikka aihealue onkin muutoin jossain määrin tuttu. Se on mainittava että ne asiat mitä vesimiehen aika lupaa hyvinä, tuntuvat tosi kaukaisilta, suorastaan utopistisilta. Joka tapauksessa viime päivät, ja jo sitä ennen, oon ollut aika surullinen kun on tapahtunut ikäviä asioita... joista ei tunnu olevan ulospääsyä...

Suurin ja ihanin asia mun elämässä nyt on nämä 3 viikkoiset kissavauvat. Miina-hoitokissa synnytti 4 ihanaa pentua aamuyöllä perjantaina 17.8.2012. Synnytyksen ääniin herääminen oli varsin mukava herätys, vaikka muuten inhoankin herätä ennen sianpieremää. Iltavirkku aamuntorkku kun olen...
Neljä vauvaa ovat nyt opetelleet kävelemään ja kovasti ovat perääni kun olen pentuaitauksen lähellä. Silmät on tummansiniset ja kyllä ne sitten osaa killittää silmillään niin suloisesti. Siinä unohtuu omat huolet helposti ja keskittyy vain pehmoisiin pikkupalleroihin. Matias-poika odottaa jo kovasti että pääsisi leikkimään pienten kanssa. Renny huolehtii sitten tavoille opettamisen muutoin...
Matias pitäisi viedä sirutettavaksi ens kuussa, me kun meinaamme mennä nappaamaan palkinnon Seinäjoelle näyttelystä. Rennyn muuten ottaas kans mukaan mutta herran on varmasti mukavampi olla kotosalla sohvan kuninkaana. Luulen ettei seniori kovin pidä hälinästä...

Nyt tais katketa filmi kun ei tekstiä synny... palataan rasialle taas kun on jotain sanottavaa.

Tunteiden paloa, mieltä jaloa?

No jaa-a. Viimeiset kuukaudet ovat herätelleet melkoisia tunteita. Ei vain itsessäni vaan monessa muussakin ihmisessä lähipiirissäni. En nyt heidän omistaan kirjoittele ja analysoi, riittää kun omieni kanssa pähkäilen ja taistelen.

Se on kuulkaa lukijat ihmeellistä miten vähän ihmiset loppujen lopuksi toisiaan kuuntelee. Ja se miten aina pitäisi kaiken olla kukkaista, täynnä sydämiä ja "kaikki on hienosti"-mentaliteetti. Tosiasiat unohtuu. Unohtuu se, että kaikilla on tunteet. Unohtuu se, että me ollaan ihmisiä ja meillä on oikeus omaan mielipiteeseen, näkemykseen. Oikeus saada kunnioitusta ja arvostusta siitä mitä teemme. Koetaan että pitäisi pitää yllä "nokkimisjärjestystä", "moon korkeempiarvoosempi ku sä joten sä oot hiljaa" - tämmöisessä ilmapiirissä on oikeesti raskasta olla. Tehdään selväksi eriarvoisuus, kohtelemalla miten huvittaa.. (Huomauttaisin että tämä ei koske työasioita.)

Alkuaikoona mulle tämä joukko oli kuin perhe, osa heistä edelleen onkin niitä joihin suhtaudun kuin olisivat sisaria, mummuja, äitejä. Mutta on sitten niitäkin, joihin on pakko suhtautua siten, että he ovat ne "isot pahat sudet" jotka syövät pikkutytöt ja mummot suihinsa... narsk narsk sanoo hampaat. Suomessa on sananvapaus, ja tuon nimettömästi ilmi omat tuntemukseni tekstin kautta.

Tämän blogipäivityksen otsikko kuvaa hyvin nyt sitä asiaa kokonaisuudessaan mikä on mieltäni painanut kuukausia. Onko tosiaan toiminta jalomielistä, toiset huomioonottavaa, vai ajetaanko ainoastaan omia intressejä ja näkemyksiä jyräämällä toinen? Jääköön sanomatta ääneen mitä käytetään aseena, ne tunnistavat joiden tarkoituskin - riippumatta siitä ovatko tätä yhteen hiileen puhaltavaa sakkia vai näitä joiden saatava heiluttaa tahtipuikkoa piittaamatta sovituista asioista?

Olen ollut vetäytynyt viime aikoina sen vuoksi, etten ole yksinkertaisesti jaksanut syyttävän sormen osoittelua, ja sitä kun saa jopa siihen kokea olevansa syyllinen mihin ei ole oikeasti syyllinen. Pitäisi pyyhkiä muidenkin perseet omansa lisäksi? Jep, mä sanon suoraan. Toisekseen voin todistaa että itse olen terve ja täysipäiseksi todettu - kun tästäkin on kuulemma ollut epäilyksiä. Selän takana puhutaan paljon, ollaan kielikelloja ja kyräillään - suorastaan uhkaillaan.

Mä siis kysyn, halutaanko ihmiset ajaa pois vaiko pitää yllä hyvää yhteishenkeä?

Suomi on vapaa maa, ja täällä on sananvapaus, ja minä tuon tässä ilmi omat ajatukseni. Koska ääneen ei saa sanoa mitään ikävää, ei puhua kun suu tukitaan, minä käytän kirjallista väylää.

Jatketaan harjoituksia...

Uusia kuvioita...

Jossain määrin elämä muuttunut viimeisen parin kuukauden aikana - sinkkuelämää lukuunottamatta.

Aloitin uudessa työpaikassa, siellä olen nyt muutaman kuukauden ollut ja koen että olen paljon rennompi ja rauhoittunut sen myötä. Stressiä ei ole kuten ennen, saan oikeastaan nyt tehdä sitä mitä edellisessä kaipasin - ajan antamista asiakkaalle. Voin istua pöydän ääreen kun asiakas syö, jutella kuulumisia. Ei tarvitse hosua sataa asiaa yhtä aikaa. Harvoin on päiviä kun on tehtävä se viisi asiaa yhtä aikaa.
Tänään oonkin henk koht avustajana lähes kellon ympäri. Huolenaiheena on vain kissat kotona, niin, mähän aloitin kotihoitajana. Viime yönä pikkuiset olivat päässeet pentuaitauksesta karkuun, tänään siis on viriteltävä aitaus uusiksi. Sohvanalus tumpattava - sieltä löysin kaks pentua, ja palkkioksi sain muutamat kynnen iskut käsiin. Ihanaa tässä päivässä on kuitenkin se, että mulla on iso musta hoffi kaverina. Keittokinkulla kesytetty. Harvoin piittaan koirista, mutta tuosta kuolakuonosta ei voi olla tykkäämättä. Toisaalta on turvallinen olo vieraassa talossa kun on tuommoinen vasikka turvana.

Niin... viime aikoina olen rakkaurenkaipuustani valittanut fb-ryhmässä ja omalla seinälläni. Osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan siihen kuin olisin typerä - lähes idiootti, kun niin kovasti toivon jonkun löytäväni, siis just sen oikeen ihmisen joka rakastaa mua just sellasena kun olen. Se sit miks universumi on asiasta eri mieltä kuin minä, siihen en osaa sanoa. Kuulemma se on sielunsuunnitelmani että tämä on tällaista, joten kai se sit on oma syyni. :)

Mutta sen mä sanon.. osalla ihmisistä jotka tunnen on tosi hyvät puolisot, miehet elämässään. Näille miehille pitäisi antaa arvoa sen sijaan että mäkättää joka helvetin asiasta. Oikeesti - mä tiiän että tätä tapahtuu, ja oon todellaki harmissani niiden miesten puolesta joiden naiset skitsaa joka hemmetin asiasta. Pitäs vähä miettii mitä ja milloin ja mistä syystä marajaa...

Joo, nyt lopetan...

Alusta aloittaminen...

Ystävät, toverit, kamelit ja muut maailman otukset... Niin, elämän pyöriteltyä tarpeeksi minä suljin vanhan elämäni kannet. Kirjahyllystä otin käteeni tyhjäsivuisen, mutta pölyisen kirjan. Pyyhin pölyt ja avasin ensimmäisen sivun. Aloittaessani tätä blogia tulivat mieleeni ylläolevat sanat. Kuinka vaikeaa sen ensimmäisen askeleen ottaminen on. Tuuli painaa päälle kasvoja, hiekka pölisee ympärillä ja tukahduttava aavikon aurinko nostattaa otsalle pisarat. Vesikin on kaikkea muuta kuin raikasta ja kylmää - mutta on sentään vettä millä pysyä elossa. Ei se auta kuin ottaa kamat olalle ja ottaa se ensimmäinen askel tuntemattomaan kun etsii keidasta jossa leilinsä täyttää ja huilata.

Mun aika oli tehdä se, ja sitä ensimmäistä askelta edelleen varovasti tavoittelen. Juoksuhiekkaa ei tavallisesta hiekasta erota.. hiekan seassa voi vaania skorpioneja, käärmeitä. On katsottava mihin astuu... Aavikolla vaeltaessa ei etäisyyksistä voi olla varma. Se mikä näyttää olevan vieressä, voi ollakin satojen kilsojen päässä ja toisin päin. On vain luotettava Korkeampaan voimaan, luotettava siihen että on jokin joka ohjaa oikeaan suuntaan.

Näillä mennään sano kameli ja heitti kyttyrän selkäänsä....

Tarinaa tosielämästä...

Tulipa tuossa viikonlopun aikana tunne että täytyy tätä meikäläisen blogia taas kirjottaa. Moon tässä viime aikoona ja erityysesti vuoden aikana saanu kuulla että olen kasvanu pilvilinnois, piloille hemmoteltu kakara ja no on niitä nätimpiäki lauseita käytetty. Sitä tavataan niin teherä ku ollaha vieraskoreeta... Mutta kyllä mulle voi suoraanki sanua, ei tartte möröttää seljän takana tai hienostella. Emmäkää hienostele kaikessa. En ainakaa kun on kissojen hyvinvoinnista kyse...

Mä ny tuumasin että kerronpa lyhyehkösti, ainaski yritän, ittestäni. Ehkäpä sitten ihimiset ymmärtääs paremmin kuka moon ja ennen kaikkea miks!

Olipa kerran Ristinummi ja sen punaiset kerrostalot. Pieni natiainen, vilkas temperamenttinen äiteen rautases ottees kasvanu penska. Tyttö jota kutsuttakoon Piituksi. On sillä oikeeki nimi, ja oikee sukunimiki. Ajatella... Tyttö hätäkastettiin koska oli jo syntyessään hengenvaarassa. Muutoinhan hätäkastetta ei tehdäkään...
Tämä tyllerö seilasi elämässään biologisten vanhempien väliä, milloin oltiin naapurirapus isin luona ja milloin taas äiteen helmois ja valvovan silmän alla. Isä... se on oma juttunsa. Oikeastaan ei ole syytä siitä niinkään puhua. Henkilökohtaisesti voi kysyä jos joku haluaa.
Äiti otti ja sairastu vakavasti ja poistuikin keskuudestamme vuonna 1991. 11.10.1991 perjantaiaamuna. Minä muistan sen päivän vieläkin. Muistan kun istuin sohvalla kuulemassa tätä tietoa. Isä ei paljoa piitannut tuona hetkenä, tosin ei se tunteitaan muutenkaa näyttäny. Minä, 8 vuotias lapsi, olin helvetin ison muutoksen edessä. Kaikki muuttui, mm. asuinpaikka/kotikunta, koulukaverit, opettajat, vanhemmat. Siunaus oli toki se että vanhemmat oli ennestään tutut, mun kummini. Rakastan heitä valtavasti ja nykyäänhän perheyhteytemme on äärimmäisen vahva. Siunaus sekin toki elämässä. Mutta oikeesti miettikää omalle, tai lastenne kohdalle vastaava tilanne. Multa jäi vanhasta kodista toki jotain perintöä äidiltä, huonekaluja lähinnä. Vauvakirjaani en ole yli 20 vuoteen nähnyt... Sen joskus haluaisin itselleni kun sitä on äitini tehnyt mulle, mutta sillä ei ole kiire. Tärkeintä itselleni oli silloin saada mukaani kaksi kissaani, ilman niitä en suostunut edes lähtemään. Kissat oli mun pelastajia, mun parhaat ystävät. Onko ihme että olen nykyäänkin kissafriikki, onko oikeestaan ihmeellistä rakkauteni kissoja kohtaan?
Nojuu.. sitten koulumaailma. Sehän oli mulla jo ekasta luokasta asti helvettiä. Vihasin koulua, vihasin sitä kiusaamista mitä siellä oli. Mua ei koskaan ymmärretty siellä, koska mä olin erilainen. En ollut hymytyttö-patsaan arvoinen, olin julkisen nolaamisen, kiusaamisen, syrjimisen ym. arvoinen. Sekä opettajien että oppilaiden taholta! Minä en ollut mitään koska olin ikään kuin orpo, ja vielä ihan väärästä kaupungista! Mut luokiteltiin häiriköksi, koska kukaan ei edes halunnut ymmärtää mitä jouduin käymään läpi. Päähän vaan potkittiin minkä kerittiin, ja kuka puolusti yksinjäänyttä lasta? Koulumaailmassa ei kukaan. Minä olen 10 vuotiaana ensimmäisen kerran syönyt masennuslääkkeitä. Miettikää, 10 vuotiaana!? Söin niitä koska halusin kuolla, vaikka oli hyvä vanhemmat, hyvä perhe - mutta mitään muuta ei ollut!
Parisuhteista... ensimmäinen jätkäkaveri raiskasi mua, ja lopulta juhannuksena v. 2001 yritti kuristaa mut! Toinen, jonka kanssa OLIN kihloissa.. kyllä, olen ollut kihloissa kerran - ensimmäiset 2 vuotta meni hyvin kun en asunut Jeppiksessä. Mutta kun sinne muutin, äijästä paljastui narsistin piirteitä, ja kahden viimeisen vuoden aikana paheni niin että sairastuin taas! Mut oli eristetty kaikesta, myös omista vanhemmistani! Mustasukkaisuus, narsistin uhrina oleminen oli ajaa mut itsemurhaan, mua pahoinpideltiin henkisesti ja ruumiillisesti! Mua pakkosyötettiin koska äijä halusi lihottaa mut, siksi ettei kukaan katsoisikaan mua! Minä, huono itsetunto, työtön ja toisen ikeen alla en tajunnut kuin vuosia myöhemmin sen.. lokakuussa 2005 pääsin lääkäriin kun olin jo Vaasaan muuttanut - äidin kanssa lähdin lääkäriin. Jos en olisi sinä päivänä saanut äitiä mun luo, mä en eläisi enää! Päiväkin vielä jos olisi mennyt, minä olisin tappanut itseni!

Hoitoon pääsyn jälkeen aloin sit hengaamaan tämän viimeisen kanssa. Alku ei ollut loppua parempi. Jälkikäteen on niin helppo olla viisas. Kun olisin tiennyt mihin kaikki päättyy, en olisi sen äijän kelkkaan lähtenyt. Olin päässyt vuonna 2008-2009 aikana lääkkeestä eroon. Luulin että nyt selviän... Äijä muutti syksyllä, herra ties kuinka varahin, vuonna 2010 toisen muijan luo. Epäilen että olivat jo olleet keväästä tekemisis.. Mun äiteen kuolinpäivänä, ironisesti, äijä keksi lempata mut mesessä. Mut silti hoki koko ajan et kui palataan yhteen ku hän saa asiansa kuntoon ja plää plää... Samana vuonna olin vielä mokannut töissä ennen siirtymistä uuteen paikkaan. Ja vaikka mulle se annettiin anteeksi työn johdon päästä ja kannoin vastuuni, oon koko tämän pari vuotta kärsinyt siitä. Mulla ON omatunto vaikkei kaikki sitä usko.. Itken kun tätä kirjoitan, koska revin haavat auki siksi, että toivon muiden tämän kirjoituksen pohjalta edes vähän ymmärtävän miksi olen herkkä! Miksi en ole kuten muut.. No tämän äijän touhuista sit vielä, että hän puolen vuoden ajan valehteli yhteenpaluusta, ja minä en muuta toivonut.. mä rakastin!!! Kunnes maailma romahti Citymarketin kassalla.. hän oli siellä toisen naisen kanssa.. Tuona hetkenä mulle puhkesi ahdistushäiriö, jalat petti alta, todellisuus hämärty. Kohtaus muistutti paniikkikohtausta mutta psykiatrin mukaan se ei ollut sitä vaan ahdistuskohtaus... Tuon jälkeen selvisi kuvio mulle, että äijä oli valehdellut. Elämäni rakkaus oli pahemman kerran pettänyt mut! Sinnittelin yli vuoden, mutta paineet kasvoi suuriksi ja nyt olen ollut yli puoli vuotta masennuslääkityksellä.. Mä yritän vaan selvitä...Nyt keväällä kärjistyi kun kyseinen äijä alkoi mua uhkailemaan että kertoo kaikille mun työssä tekemästä mokasta.. siks ku pelkäsi muka että kerron muille että hän on lapseen sekaantunut.. Tosiasiassa hänen touhustaan tiesi moni muukin, ja mulla ei tästä ollut tietoa. Jopa siitä oli mulle valehdeltu. Kiitos erään ihmisen, selvisi siitäkin totuus... Uhkailu aiheutti niin kovat paineet, että turhaan joutui ulkopuoliset kärsimään. Mä oon siitä pahoillani! Nyt maksan siitä.. herkkyydestäni ja masennuksestani sillä että mulla ei ole enää töitä.. Olen työtön ja entistä masentuneempi... Nyt, aivan kuin lapsena, mun henkireikä on kissat.. omat ja kissatalon kissat. Onneksi on sen lisäksi ystävät, ne mulle niin rakkaat ja tärkeät. En kiitä teitä tarpeeksi usein, nyt sen teen. Kiitos että olette olemassa...

Hurlumhei huhtikuu...

Viime päivityksestä onkin jo hyvä tovi. Viime viikkoina on elämässä tapahtunut melkoisia muutoksia, ja tänäkään päivänä en vielä tiedä mitä jatkossa. Enempiä erittelemättä asioita, voin vain todeta että huh huh. Viimeaikaiset tapahtumat ovat kyllä tehneet surulliseksi, onneksi kuitenkin työkaverit ovat tukeneet ja olleet ymmärtäväisiä - kiitos siitä! Viimeisistä päivistäni nykyisessä paikassa haluan tehdä - ja toivon että muut auttavat siinä, mieluisia, että hyvillä mielin voin lähteä. Jatkaa matkaa, minne sitten menenkin. Omasta tahdostani en tosiaan ole lähdössä, se on päätös ylemmältä taholta. Mielelläni olisin vielä jäänyt.

Perheenlisäystäkin tuli tässä pari kk sitten. Perheeseen saapui Matias, mustavalkoinen veijari neljällä tassulla. Renny on muuttunut Matiaksen myötä sosiaalisemmaksi, leikkisämpi. Eilen illalla vanhempi herra jopa leikki itsekseen pallon kanssa, sitä harvoin on nähnyt ennen Matiaksen tuloa. Pojat remuavat yhdessä (tietenkin hämärän ja pimeän aikaan eniten), ja tulevat mainiosti toimeen. Parhaat kaverukset taitavat olla. Rennyllä ei ole enää "paineita" muuttua sylikissaksi, Matias hoitaa sen roolin. Ehkä liiankin hyvin.. Rennyn munuaisvika on toistaiseksi hallinnassa ja pysähtyneessä tilassa, ainakaan oireet eivät ole pahentuneet sitten alkuvuoden. 

Vaasan kissatalon toiminta on imaissut mukaansa, ja harrastuksena vallan mainio. Tulkaahan käymään talolla kun ehditte, minun kanssa tai yksin. Avoimet ovet torstaisin 18.00.-20.30, arkipäivisin 12.00.-15.00. Jos nyt niin käy ettei töitä kuulu niin siellä löytyy tekemistä. Kevättalkoot varmaan on pian ajankohtaiset, notta saadaan pihakuntoon ennen vappukirppistä. Se on muuten 1.5. :)

Lisää Vaasan kissatalon toiminnasta ja kuvia kodittomista kisuista: www,vaasankissatalo.org

Kissarakkaus

Tuttu näky Vaasan Kissatalolla...

Jotkut varmaan ovat hyvin kummissaan/ihmeissään siitä miten saatan rakastaa kissoja niin hemmetisti. Olen jopa sanonut että kissat ovat pelastaneet elämäni. Näin se on, kun minä olen ollut mukula, oli kissat parhaat ystäväni.

Ystävieni myötä olen ajautunut kissiksen toimintaan hieman syvemmin, torstai-illat jos suinkin mahdollista vietän kissojen parissa ja mielelläni avitan eläinlääkärireissuissa yms jos vain oma tilanteeni sen suinkin sallii.
Oikeastaan tämä hulluuteni kissoja kohtaan saa jo koomisia piirteitä, vähitellen muistan kissiksen kissojen nimet, tunnistan osan jo aika helposti. Kissahörhönä tosin on mukavaa, ja kissatkin huomaa ne jotka tykkäävät. Muutamaa sähikäistä lukuunottamatta jotka eivät pidä kenestäkään. :D

Ilmeisesti alan olla kissiksen "vakiokalustoa", kun vierailijat jostain syystä ajautuvat kyselemään minultakin kissoista. Mutta mikäpä siinä, antoisaa se on olla eläinten kanssa. Siinä oppii paljon, ja se on toivottua vaihtelua raskaaseen työhön jota elääkseen tekee.

Larin suukot, Saulin tassun kosketus, Rusetin hännänväristelyt, Hilpan syliintunkeminen ja kissojen kehräys - mahtavaa. Pienistä iloista kasvaa suuri virta.
Kunpa ihmiset aktiivisemmin hakisivat kissoja kissikseltä lemmikeiksi, myös niitä aikuisia. Aikuisissa kissoissa on monta hurmaavaa luonnetta, kauniita värityksiä. Leikkisyys ei kaikilla ole pentujen tasolla, mutta aikuinen kissakin voi olla todella ihana, ja onkin. Kuten on Renny - mun oma kultani sängyn alla.. tai tässä tapauksessa telineen alla. :)