Se sitten tuli vaikka hanttihin pisti. Voimat uupui. Isän tilasta on tullut nyt enemmän tietoa ja tila on tosiaan vakava kuten olen ounastellutkin, joskin valoa jopa kävelemään pääsemisestä on näytetty. Joka päivä päästään eteenpäin!
Viime pyhän juoksin asuntokaupoilla ja tavallaan ostin vanhemmilleni kerrostaloasunnon jossa isä pystyisi asumaan ja äiti tietysti myös. Omasta mielestäni löysin heille täydellisen asunnon kauniilta paikalta. Asuntorumbaa seuraavana yönä uuvahdin, heräsin kahdelta yöltä ja vollotin hervottomasti. Aamulla olin kuin toisella planeetalla - kaikki se mitä on odotettu on nyt alkanut muuttua todeksi. On monta asiaa mitkä on tänä vuonna tuoneet omalla tahollaan stressiä, vuosi kokonaisuudessaan on ollut vaikea ja vaatinut multa paljon ihmisenä. Suurimpaan osaan asioista en ole edes itse syyllinen.
Eräänä päivänä mietin, että kun menin nykyiseen paikkaan töihin, mä en tiennyt miltä heistä, tai pikemmin heidän omaisistaan on tuntunut läheisen vakava vammautuminen ja sairastuminen. Nyt tiedän. Sitä on vaikea kuvailla mutta nyt vain tiedän. Vaikka et asuisi saman katon alla, se muuttaa, se vaikuttaa elämään, ihmiseen. Ne on asioita joille ei voi mitään. Siksi, jos ei itse ole kokenut, ei pitäisi tuomita toista että ottaa jonkin asian raskaasti toisten silmissä - oppiläksyt elämässä on raskaita.
Äiti soitti tänään ja sanoi että nyt anotaan vakuutusyhtiöltä lupaa isän kotilomaa varten jouluksi. Tämä edellyttää tietysti asioiden perinpohjaista selvittämistä. Fysioterapeutti oli kuullut että olen lähihoitaja, joten hän toivoi että tulisin käymään ja opettelemaan siirrot ym. ja muutenkin keskustelemaan asioista. Mun on siis tullut aika mennä jokin arkipäivä Tampereelle - ennen joulua. On toki muitakin asioita joita selvittää kotilomaa varten: laitetaanko kestokatetria, miten wc-asiat ylipäätään sujuisi jne. Isä ei haluaisi joulun pyhiä viettää sairaalassa (ja khyl, olen sairaalassa ollut jouluna töissä niin ei se nyt aivan mahtavan upeeta ole potilaan kannalta vaikka kuinka olis ruuat ja koristeet sun muut). Vanhempien ostama asunto on vapaa vasta helmikuulla, joten siellä emme joulua vietä vaan enon luona jonne pääsee hissillä ja jossa on tilaa liikkua. Mun luokse on aika vaikea tulla kierreportaita... Yöpyminen pitäisi miettiä, luultavasti käännymme Invalidisäätiön puoleen jos heillä olisi antaa yösija...
Niin, tässä on tosiaan ollut kaikenlaista ajattelemista ja miettimistä, onko mikään ihme että olen uupunut? Tukiverkostoni ei ole suurensuuri, kaikille ystävilleni olen sydämestäni kiitollinen kärsivällisyydestänne ja empatiasta, kuten työkavereillekin.
