Ilon ja tuskan rajamailla

"Mitähän se Piitu nyt oikein tuolla meinaa?" saattaa joku lukijoista kysyä. Ei, tässä tekstissä en mistään itsetuhoisista ajatuksista aio kertoa. Lukekaapa eteenpäin...


Vuonna -91 lokakuun 11. pv kummivanhempani tulivat luokseni Ristinummelle. Olin juuri tullut koulusta. Tuohon aikaan olin villi, levoton ja oikea opettajien painajainen - kertonee paljon aikuisten tuntemuksista millainen lapsi olin kun minut pienluokalle siirrettiin. "Mahdoton", "rajoja rikkova", "auktoriteetit kuuseen". Eivätpä he vain tienneet millaista kotioloissani tuolloin oli. Nämä asiat vaikuttavat edelleen elämääni...

Kummini siis tulivat tuona perjantaina mun luo ja kertoivat äitini nukkuneen pois aamulla. Hoitajat olivat kummeilleni ilmoittaneet tästä tapahtumasta. En tiedä miten isälleni asiasta kerrottiin. Äitini oli leikattukin kerran, toinen keuhko poistettu, muistan vielä kun hän arpea näytti. Koskaan hän ei kertonut sen kummemmin mitä hän sairasti, vasta isompana sain tietää. Tuohon mennessä olin useita kuukausia, oikeastaan koko kouluajan, aavistanut että jotain erikoista on tapahtumassa - jotain vaistosin ettei kaikki ole kohdallaan. "Tuulesta kuuluu, ei ole kaikki kohdallaan, yksi uupuu, eikä oikein jaksa toinenkaan..." Miksi muuten iloisesta ja aurinkoisesta lapsesta olisi muuttunut levoton, mahdoton etc. kauhukakara? Periaatteessa asuin koko tuon ajan kotiavustajan hoteissa, tai sitten äidin ystävä ja hänen tyttärensä oli lapsenvahtina (tämä muuten selvisi tänä päivänä :D). Lastentarhassa olin osapäiväisesti, kun ei ylisuojeleva äitini oikein luottanut hoitajiin... Koulussa nyt kuitenkin olin "täydet päivät". Äitini sairastui kun olin siinä 3-4 v, tällainen muistikuva mulla on asiasta. Kummitätini kertoi äitini viimeisestä illasta elävien maailmassa seuraavaa: "Olimme olleet äitisi luona torstai-iltana, ja hän oli tuolloin toistamiseen kysynyt voimmeko ottaa sinut perheeseemme. Kesällä samana vuonna olimme jo asiasta hiukan keskustelleet, mutta emme olleet vielä osanneet sanoa vastausta. Äidilläsi oli kovat tuskat, yskä, hän oli todella huonossa kunnossa. Olimme kummisetäsi kanssa sopineet kesän jälkeen että suostumme tähän. Olimme tarvinneet aikaa miettiä. Kun olimme äidillesi sanoneet että tottakai otamme tytön meille - oli samantien äidiltäsi tuskat hävinneet, hän ei yskinyt, hän oli rauhallinen, hän hymyili.." Seuraavana aamuna äitini oli viimein luovuttanut elämänsä Jumalan käsiin, ja lähtenyt sinne missä on ikuinen rauha... Tuona perjantai-iltana pakkasimme tärkeimmät tavarani mukaan ja lähdimme Kauhavalle. Hauskaa tuossa päivässä on se, että minä en suostunut minnekään lähtemään ilman kissojani Puppea ja Viljoa - myös oma lemmikkikotilo Kerttu oli saatava mukaan. Viljo oli ollut muutamia päiviä riiuu-reissulla, ja sattui juuri tuona iltana palaamaan kotiin.. niin minä pakkasin kissat koppaan ja kotilopurkkini kainaloon... ja sitten mentiin.

Kaikki elämässäni meni mullin mallin tuona päivänä, vain kissat olivat se mitä jäi - ehkäpä se selittääkin suuren kiintymykseni näihin karvakorviin... Uudesta elämästäni toisessa kirjoituksessani lisää. Helpoksi ei elämäni tuon muutoksen myötä muuttunut - päinvastoin. Taotao-satua mukaillen: Siitä kuulette ensi kerralla...

For I am the first and the last

I am the venerated and the despised

I am the prostitute and the saint

I am the wife and the virgin

I am the mother and the daughter

I am the arms of my mother

I am barren and my children are many

I am the married woman and the spinster

I am the woman who gives birth and she who never procreated

I am the consolation for the pain of birth

I am the wife and the husband

And it was my man who created me

I am the mother of my father

I am the sister of my husband

And he is my rejected son

Always respect me

For I am the shameful and the magnificent one

discovered in Nag Hammadi, 1947