Olen blogin aloitushetkellä 28 vuotias nuori nainen. Ihmiset ruukaa sanua että soot nuori vielä - mutta ne elämänkokemukset mitä on tullu koettua vuosien aikana, lähes syntymästä asti, saavat tuntemaan itseni 10 vuotta vanhemmaksi.. Henkinen ikä toki on aina se 15 v, pienine raivareineen - mutta toisaalta toiverikas ajattelu hallitsee elämää. "Ehkä joskus taas elämä hymyilee vaikka se nyt potkii perseelle kaksin jaloin".
Työskentelen hoitoalalla, ja miten siihen ajauduin tulen jonain päivänä tänne jakamaan. Ajatukseni hoitotyöstä ja mitä toivon sen tulevaisuudessa olevan, mahdollisesti jaan julkisesti kanssanne. Musta ei ehkä ulospäin näe sitä mitä todella ajattelen ja haluan - joskus on vain oltava siipiänsä myöre niiku äitee tuppaa sanomaan...
Ensimmäiseen kirjoitukseeni on pakko tietenni lisätä että olen äärettömän eläinrakas. Tämä ei kylläkään kata pistäviä ja purevia otuksia kuten ampiaiset, hyttyset ja paarmat.. Erityisen paikan sydämessäni on saaneet kissat, akvaarioharrastus ja lehmät. Kyllä, luitte aivan oikein, lehmät. Lehmiä olen rakastanut lapsesta saakka, ja harrastuksena niitä kävinkin hoitelemassa viiden vuoden ajan ystäväperheen luona. Oli siinä vanhemmilla hämmästelyä kun mukula nous sängystä neljäksi aamulypsylle joen toispuolelle.. ja kouluun ei sitten millään olisi lähtenyt. ;)
Kesälomat tuohon elämänaikaan oli aivan pro, pääsi hoitamaan lehmiä ja tuntemaan itsensä jossakin hyväksi!
Miettikääpä oikein millaisia lehmät ovat.. rauhallisia, märehtivät ja vain ovat ja silti saavat aikaiseksi paljon.. itse sain "rumahisista" iloa, valoa ja sisältöä elämääni. Voi kun muistankin teitä, Numero, Pehmo, Äly, Ässä ja kumppanit.. lukemattomista vasikoista puhumattakaan. Miten ihana muisto se onkaan eräästä kesästä, kun minä lähdin karjaa ajamaan iltalypsylle ja sitten bongasin laitumelta vastasyntyneen vasikan. Minä tietenkin kipaisin lomittajaa huikkaamaan apuun, pitihän tuo vastasyntynyt Ulpu-äidin vauva saada navettaan lämpimään ja turvaan. Kottikärryihin pistimme olkia ison kasan ja lähdimme hakemaan vasikkaa pellolta. Se oli vielä helppo nakki, vaikeampaa oli saada pillastunut Ulpu laitumelta navettaan. Kuka nyt ei hätääntyisi jos oma lapsi vietäis noukan eestä muualle? Jaskan ja Tuulan maatilalta on niin paljon hyviä muistoja, ja voi niitä ihania positiivisia palautteita mitä heiltä sain "työstäni". Ensilypsyni vielä muistan.. voi että se olikin ihanaa kun ensimmäisen kerran sain lypsää lehmää - ensin käsin ja sitten vielä opetella lypsykoneen käyttöä. Vasikoiden ruokinta oli jännää, oli siinä tekemistä että pysyi itse pystyssä kun nälkäiset lapset olivat nenä pitkällä maitoämpärissä.. Ihania muistoja - ehkä jonain päivänä saan vielä kokea nuo lapsuudessa kokemani onnentunteet, luonnonläheisyyden....
Lapsuudessani on paljon ikäviä, kovia muistoja - mutta on myös näitä hyviä joista ehdottomasti parhaimpiin kuuluu juuri nämä kokemukset eläinten parissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti